ABSOLUUTTINEN NOLLAPISTE: Iiris

ABSOLUUTTINEN NOLLAPISTE
Iiris
Johanna

Absoluuttinen Nollapiste on Suomen tasalaatuisin orkesteri. Lukuun ottamatta ensilevytysten aiheuttamaa yleistä hämmennystä, on yhtyeeseen suhtauduttu koko uran ajan kutakuinkin samalla tavalla. Neljää tähteä ropisee lähes poikkeuksetta ja suosio on sekä levykaupassa että keikalla pysynyt hyvänä. Iiris ei muuta kuviota miksikään, sillä eipä ole Absoluuttinen Nollapistekään lähtenyt kurssiaan tarkastamaan. Onhan se jokseenkin ristiriitaista, että alun perin eriskummallisena, ainutlaatuisena ja absurdina tunnetuksi tullut ryhmä on jo alkumetreillä vakiintunut hyvin toisteisen ilmaisun pariin – mitä nyt progeasteikolla on hivuttauduttu välillä aavistuksen jyrkempään suuntaan.

Tässä meillä on siis jo yhdeksäs studioalbumillinen sitä samaa. Mutta vaikka kuinka yrittäisi kääntää itsensä toistamisen negatiiviseksi piirteeksi, ei se perhana vieköön Absoluuttisen Nollapisteen tapauksessa tule kysymykseen. Nimittäin yhtye porskuttaa edelleen yhtä irrallaan muusta musiikkitarjonnasta kuin aloittaessaan. Ja kuinka moni bändi osoittaa jo debyytillä poikkeuksellista kypsyyttä, ja toisaalta onnistuu vielä yhdeksännellään tekemään tukun uransa hienoimpia lauluja?

Nostan esimerkiksi sankarifiilistä uhkuvan Lumous, menit sitten haihtumaan -raidan. Bridgessä tulee vastaan upea kitarariffi ja säkeistössä poik­keuksellisen tanssittava svengi, mutta varsinainen kliimaksi tulee asianmukaisesti lopussa. Ensin toistellaan jo sinänsä ihastuttavaa biisin nimeä hartaasti. Seuraavaksi möreä ääni alkaa murista päälle ”ei enää tunnu miltään”, hetken päästä toinen hokee ”puolikas ei toiminut ja kokonaisen nielaisin” ja viimeiseksi mukaan tulee hevitinkauksella vedetty ”kaveri hei, tää on nähty niin sata kertaa.”  Nuo muutamat minuutit ovat parasta, mitä olen kuullut millään levyllä pitkään aikaan, ja lähes samanlaisia innostuksen aiheita levy nostattaa monta muutakin kertaa.

Tasalaatuisesta yhtyeestä kun on kyse, niin aivan täydellinen suoritus ei ole tälläkään kerralla. Myös Nollapisteeltä löytyy se turvallinen rutiinivaihde, jolla perushyvät V niin kuin verkosto ja Tytöt varieteen klaarataan läpi tyytyväistä nyökkäilyä suurempia reaktioita aiheuttamatta.

Oman tien jääräpäisellä kulkemisella voi myös yllättää. Nimittäin kun mieleen on vuosien mittaan syöpynyt stereotypia Liimatan latteista laulumelodioista ja tajunnanvirtateksteistä, huomaa Iiristä kuunnellessa monta kertaa yllättyvänsä: Hän ei voi olla minun -herkistelyn kaunis laulumelodia värisyttää ja teksteistä on hienojen yksittäisten lauseiden lisäksi löydettävissä suurempaakin tolkkua!