ABSOLUUTTINEN NOLLAPISTE: Mahlanjuoksuttaja

ABSOLUUTTINEN NOLLAPISTE
Mahlanjuoksuttaja
Megamania

Näinä kaikenkarvaisen opportunismin ja lyhytjännitteisen haihattelun aikoina on virkistävää kuunnella yhtyettä, joka ei kärsi minkäänlaisista identiteettikriiseistä. Absoluuttinen Nollapiste tietää mikä on ja mihin pystyy, ja etenee rohkeasti tämän tiedon pohjalta. Yhtye on seitsemän albumin ja yli kymmenen vuoden mittaisella levytysurallaan kuljeskellut progressiivisen perinnön ja hieman laajempien kansalaispiirien harrastaman suomenkielisen rockin välimaastossa. Välillä Nollapisteen biisien mukana on ollut helpompi laulaa ja välillä vähän vaikeampi.

Mahlanjuoksuttajaksi ristitty kahdeksas absoluuttinen albumi on selkeästi sukellus yhtyeen progempaan puoleen. Tämä ei tarkoita itseensä käpertynyttä ja kommunikaatiorajoitteista taidevemputusta, vaan pikemminkin päinvastoin. Absoluuttisen Nollapisteen ilmaisu on vuolasta, mutta vyöry antaa kuulijalle tarttumapintaa mielin määrin. Mahlanjuoksuttaja muistuttaa siinä mielessä progen parhaiten aikaa kestäneitä klassikkolevyjä, että se ei hukkaa vahvaa popmaisuutta koukeroiden keskelle.

Itselleni progeilu edustaa popmusiikin barokkista muotoa, jossa rönsyily ja tuhdimmalla pensselillä vetely yhdistyvät muotoajattelun selkeyteen ja hallittuun rakenteilla leikittelyyn. Itsetarkoitukselliselle taitomasturbaatiolle ja kaikenlaiselle unelmateatteroinneille haluan sen sijaan tarjota lopullista ratkaisua. Tämä progen saastaisempi puoli ei onneksi liity tähän tarinaan mitenkään. Absoluuttinen Nollapiste kuulostaa uutuudellaan yksinkertaisesti vapautuneelta rockyhtyeeltä, joka uskaltaa panna haisemaan ilman turhia estoloita. Kappaleet vyöryvät eteenpäin runsaina ja stimuloivia käänteitä tulvien. Kaiken takana on kuitenkin tervehenkinen roti ja kunnioitus musiikin perimmäisiä lakeja kohtaan.

Ensihuomio Mahlanjuoksuttajaa kuunnellessa kohdistuu levyn soundiin. Onpa loistava yhdistelmä lämpöä, selkeyttä ja rouheutta! Maallikkokäsitykseni on pitkään ollut se, että progeilijoiden piirissä rehottaa erittäin tulehtunut ja ylisteriili sointiestetiikka. Vanhat mammutit lähtivät loputtoman puleerauksen tielle 1980-luvun alussa ja nuoremman kikkakolmoskoulukunnan tekniikkarunkkarit ovat olleet siellä jo syntyessään. Absoluuttisen Nollapisteen soundi kuitenkin edustaa paluuta hyvään ja kauniiseen soundiin, joka ei edusta vanhaa, vaan ajatonta. Soittajien persoonallinen lyönti kuuluu läpi karvoineen päivineen ja hiljaisissa kohdissa on tarjolla jopa sähkövempaimien kodikasta hurinaa. Upeasti jyräävän basso-rumpu-akselin työstöä kuunnellessa tulee väkisinkin mieleen kerettiläinen ajatus mestareista ja kisälleistä. Voi kunpa nyky-Wigwam kuulostaisi edes etäisesti näin rehevältä ja muhkealta!

Absoluuttisen Nollapisteen keulajehu Tommi Liimatta on yhä aivan oma lukunsa. Liimatan lauluilmaisu on kapeahkoa, eikä se siitä miksikään muutu. Miehen lyriikka on todettu ajat sitten omaperäiseksi ja ainutlaatuiseksi maamme rokkisanailun kentässä, eikä tämäkään fakta ole miksikään muuttunut. Yllättävien sanayhdistelmien ja absurdien kielellisten käänteiden saralla Liimatta on velho, josta ei ota pirukaan ihan varmaa selkoa.

Tässä sanoman etsijöiden luvatussa maassa on perinteisesti manguttu selkeiden viestien ja mahtavien merkitysten perään. Itse suhtaudun Liimatan teksteihin vähän toisin. Otan saman asennon kuin katselisin Hieronymous Boschin kiirastulimaalauksia, Salvador Dalin valuvia kelloja tai David Lynchin puhuvia kääpiöitä. Sitten annan valua vaan ja johan käy päässä sutina. Assosiaatiot poukkoilevat ja olo on jännittävä.

Absoluuttisen Nollapisteen käsillä oleva levy sisältää joukon upeita rock-lauluja. Ruukunvalajat iskee paatoksella, Milloin näiden vaikutus lakkaa kiharaisilla melodioilla ja Nielenkö todisteet ilmavalla otteella. Yksittäisiä kappaleita enemmän Mahlanjuoksuttaja on kuitenkin oikea albumi – punnittu kokonaisuus, joka kantaa alusta loppuun ja joka kannattaa nauttia kokonaisteoksena. Siinäkin mielessä se on progressiivisen rockin uljas ja ylpeä lapsi.