Arvio: 30 Seconds to Mars tempoilee uutuudellaan joka suuntaan – eikä osu kunnolla mihinkään maaliin

30 Seconds To Mars
America
Interscope

Irtiotto rockista, geneerinen radiolevy, itsetietoinen popalbumi ja eeppisten mittasuhteiden yhteiskunnallinen tutkielma. 30 Seconds to Marsin viides julkaisu tempoilee näihin ja muihinkin suuntiin, vain puolittain mestarillisesti.

Se sisältää ehkä yhtyeen tähän asti hienoimmat sävellykset sekä liian monta konventionaalista ja jo väljähtyneeltä kuulostavaa elektrohiphop-kollaasia – juuri sitä tapettia, jota odotat kuulevasi, kun käännät hittiradion taajuudelle.

Eräs yhtyeen koskettavimmista elementeistä on Jared Leton epävireen rajoilla huikenteleva ja voimakkaita tunteita välittävä lauluääni. Se on typistetty nyt vanhanaikaiseksi autotune- kikkailuksi ja tympeäksi filtteröinneiksi. Ilmaisuvoimaisimmillaan Leto on, kun melodiat ulottuvat korkeuksiin ja syntetisaattorimatot leijuvat elokuvallisina. Tätä herkkua on tarjolla nyt vain muutamassa kuningaskappaleessa (Great Wide Open, Live Like a Dream).

Singlellä Walk on Water Leto kuulostaa gospel-laulajalta – se lienee vuoden upein ja ajattomin biisi. Päätöskappale Rider tempaa leffamusiikin tunnelmiin, ja rumpali Shannon Leton tulkitsema Remedy koskettaa rehellisyydellään.

Jossain megalomanian alla piileskelee täydellinen kevyen musiikin kokonaisuus. Tuotantokaan ei ole pystynyt tuhoamaan yhtyeen lahjoja suurten biisien kirjoittamiseen.