Josephine Foster luottaa ilmeisiin tehokeinoihin tavoitellessaan alitajuntansa kieltä. Hänen kitaransa soi sameasti, lauluraidat loitontuvat hälyharson taakse, ja luonnonäänet ynnä äkkipysähdykset pirstovat musiikkia hallitsemattomasti. Välillä nurkissa hyräilevät tuonpuoleiseen siirtyneet esivanhemmat, välillä seinät heijastavat Fosterin omia harmonioita.
Valinnoille on syynsä. Monialaise-na ja tuotteliaana muusikkona Foster tietää mikä toimii. Äänikerros kerrallaan hän luo yhteyden siihen, mikä pikemminkin aistitaan kuin ymmärretään. Avantgardistiseksi riisutussa folkissa soi pelokas yksinäisyys, mutta ilmaisu on myös rohkeaa. Se hakeutuu jatkuvasti epävarmaa kohden ja myöntyy olevaisuuden heiteltäväksi.
Rakenteista vapaat kappaleet virtaavat mielikuvina ja näkyminä. Kokonaisuuden jokainen elementti on samaan aikaan erillinen ja yhtä, ja yleisvaikutelma Fosterin tärkein instrumentti. Upottavan mutta arvoituksellisen soinnin keskellä satunnaiset laulumelodiat tuntuvat yön selästä pelastetuilta vierailta, jotka jakavat ripauksen jostakin inhimillisestä ennen kuin jatkavat matkaansa. Jokainen niistä jättää jäljen.
”Do you remember the time”, pohtii Foster yhdellä levyn aavemaisimmista riveistä. Domestic Spheren mysteeriä ratkovalle kysymys voi olla vastaus.
