Suosikkini Samuli Putron soololevyistä on Älä sammu aurinko (2011). Keskellä kylmää talvea ilmestyneellä albumilla on paljon pieniä lauluja kesäisiltä tuntuvista aiheista, Putrolle tyypillinen isojen teemojen käsittely tunkee palkitsevasti esiin rivien ja nuottien välistä. Sittemmin olen toivonut, että suomirockin puolivirallinen vakavikko tekisi taas jotain vastaavaa. Toki monet hänen syviä vesiä kyntävät soolobiisinsä ovat suoranaisia patetiaklassikoita – mainitaan nyt vaikka upeat Olet puolisoni nyt ja Ilmasta tehtyjä – mutta kokonaisten levyjen kuunteleminen on ollut usein raskasta.
Olisiko Ikävä mummoa alakuloisesta nimestään huolimatta vastaus pyyntöihini? Promomateriaalissa Putron kahdeksatta sooloa luonnehditaan jopa riemukkaaksi. Siten nostatetaan kyllä katteettomia odotuksia, sillä enemmän uutuutta leimaa otsikon vihjaama nostalgia ja toisaalta viisikymppiselle artistille luonteva tapa puhua preesensistäkin menneen sävyttämin sanankääntein. Jos tuossa iässä löytyy esimerkiksi uusi rakkaus, tuntuu se haikealta onnelta, jota peilaa väistämättä nollassakin käyneisiin omiin tulevaisuudenodotuksiin.
Uutuutta leimaa otsikon vihjaama nostalgia ja toisaalta viisikymppiselle artistille luonteva tapa puhua preesensistäkin menneen sävyttämin sanankääntein.
Ei niin, että juuri tämä olisi Ikävä mummoa -albumilla mikään hallitseva teema. Ihmissuhteita levyllä kyllä käsitellään monessa eri muodossa. Ilmeisimmistä hiteistä singlenä julkaistu Kakarat muistelee ihanaa nuoruudenrakkautta, josta olisi voinut tulla kestävämpi, ellei elämä olisi repinyt eri suuntiin. Muuttolaatikot taas tulee olemaan monelle vetovoimainen arkisen käänteen kuvaus, mutta minua siinä häiritsee sama seikka kuin suuressa osassa Putron tuotantoa: avioeron selittäminen jälkikasvulle on hänelle tyypillinen asetelmallinen skenaario, ja lauluntekijänä hän tuntuu jokaisella levyllä rastittavan joitakin tällaisia ruutuja: milloin puhujana on syöpään kesken ruuhkavuosien kuoleva ihminen, milloin koulukiusattu lapsi.
Ikävä mummoa on kahden edeltäjänsä tavoin Riku Mattilan tuottama, mutta nyt lisävahvistusta saadaan Death Hawks -yhtyeestä tutuista tyypeistä, Rikun pojasta Tenhosta sekä rumpali Miikka Heikkisestä. Uuspsykedeelistä jumitusta ei silti ole tiedossa, mutta muuta musiikillista uudistumista kyllä: vanhempi ja nuorempi Mattila saavat krediitit syntikoista, joiden maalailu ja pulputus leimaavat levyä kauttaaltaan. Putrohan sukelsi hieman vastaaviin maailmoihin jo ristiriitaisen vastaanoton saaneella Valkoisella heterolla (2017), mutta nyt synahomma tuntuu itsevarmemmalta ja mietitymmältä. Loppujen lopuksi elektroniset äänet palvelevat aivan samaa aikuista melankoliaa kuin kahden edellisen albumin orgaanisemmat sovitukset, mutta kuulokuvaa ne vapauttavat ja piristävät. Sovituspuoli on levyn ehdottomia vahvuuksia.
Putro sukelsi hieman vastaaviin maailmoihin jo ristiriitaisen vastaanoton saaneella Valkoisella heterolla, mutta nyt synahomma tuntuu itsevarmemmalta ja mietitymmältä.
Oleellisinta on kai se, että tietyssä yksipuisuudessaankin Ikävä mummoa on yksi Putron vahvempia biisivalikoimia. Ja kyllähän levyllä sitä kepeyttäkin kohdittain löytyy, ainakin pintapuolista sellaista. Tanssilattialla on tungos voisi olla diskohitti, jos Tallinnan-laivalla voisi oikeasti diskota. Mutta surullinen paikkahan sekin on, ja tähän kaksivalotteisuuteen Putro toki kykenee.
