SAMULI PUTRO: Elämä on juhla

SAMULI PUTRO
Elämä on juhla
Warner Music

Samuli Putro on kiteyttäjä. Hän on niitä harvoja suomalaisia laulunkirjoittajia, jotka kykenevät tekemään tarttuvan ja koskettavan laulun kahdesta soinnusta ja yhdestä avainlauseesta. Zen Cafén repertuaarissa tämä muodostui välillä jopa ongelmaksi, sillä yhtyeen löydettyä vahvuutensa se jumittui liiaksi toistamaan toimivaa kaavaa. Zen Cafén jokaiselta levyltä tiesi saavansa muutaman loistokkaan kappaleen, mutta keskitempoinen diskorockkomppi, tiivistetyt melodiat ja laulajan krapulaisen turhautunut elämänfilosofointi alkoivat toiston myötä rasittaa.

Yhtyetoiminta ja rocktähtenä oleminen alkoi kyllästyttää myös Putroa, joka laittoi Zen Cafén telakalle ja erakoitui saaristoon pohtimaan asioiden ydintä. Ensimmäisellä soololevyllään Putro on innoittunut ralleista, folkista sekä muusta ”ei-rockista”. Konstailemattomat – ja ilman vahvistimia esitetyt ja nauhoitetut – kappaleet korostavat laulujen henkilökohtaisuutta ja mietteliäisyyttä ja nostavat sanoman keskiöön. Intiimi tunnelma syntyy levyn ensi tahdeista alkaen naurettavan helposti.

Elämä on juhla on ensisijaisesti suomalaisuuden aikalaiskuvaus. Yksi levyn avainraidoista, Helismaa, on kuin jatkoa Ismo Alangon Kun Suomi putos puusta -kappaleen (1990) tavalle käsitellä isänmaan mentaliteettia. Kovin tuoretta näkökulmaa kappale ei aiheeseen anna. Tekstissä suomalaiset ovat yhä masentunutta, itsetuhoista, väkivaltaista ja kateellista sakkia, mutta jostain kumman syystä niin mainiota kansaa. Toinen kantava teema on vanheneminen. Ajan henkeä uhmaava Nuoruus on kärsimysnäytelmä on puolestaan kuin päivitetty ja vakavampi versio Veikko Lavin Lasijauholaivakeikka-klassikosta.

Putro vaikuttaa kypsyneeltä ja levolliselta keski-iän kynnyksellä, mutta välillä aihe ilmenee myös setämäisyytenä. Paikoin Putron ovat melkein argumentteja. Tällöin kuuntelija joutuu asennoitumaan tekstiin joko ajatusten puolesta tai niitä vastaan. Uskon että -kappaleen jeesustelu on vähällä turruttaa kuuntelijan paatoksellisuuteensa ja suureellisuuteensa. Onneksi Putron tekninen taito kirjoittaa on kuitenkin vahva, ja edellinen lienee myös kohderyhmä- ja tyylivalinta.

Yksi esimerkki kirjoittajan loistokkuudesta on Kolme sisarta -kappaleen itseensä viittaava sarkasmi: ”Tarinassa useimmiten täytyy olla käänne, tässä se jää auki niin kuin ladon ovet joskus.” Putro havainnoi ympäristöään kirurgin tarkkuudella ja analysoi kokemaansa kuin terapeutti, joka osoittaa ongelmakohdat, tarjoaa näkemyksen ja puhdistaa kuulijan mielen kuonasta.

Levyn melko kapeissa raameissa liikkuvat sävellykset ammentavat runsaasti kansanlauluista, välillä selkeästi kansalliseen muistiin ja alitajuntaan vedoten. Niiden uusrahvaanomainen suorasukaisuus kuulostaa nostalgisuudessaan jopa muodikkaalta ja Putron esittämänä varsin luontevalta. Useat kappaleet nousevat aivan uudelle tasolle Jarkko Martikaisen hienon tuotannon sekä sovitusten myötä. Ilman bassoakin letkeästi groovaavassa Älä huuda mulle -kappaleessa on pienin keinoin saatu aikaan maksimaalinen svengi. Ahti Marja-Ahon, joka toimi sovittajan roolissa Kun Suomi putos puusta -levylläkin, jousisovitukset ovat sävykkäitä ja romanttisia. Jukka Hakokönkään impressionistinen piano ja Sami Kuoppamäen irtonainen rummutus tuovat hienostuneita, herraskaisia sävyjä kupletteihin.

Miksauksessa on suosittu runsaita, atmosfäärisiä kaikuja, jotka tuovat konkretiaa henkiviin kappaleisiin kiehtovaa toiseuden tuntua. Laulajana pitkälti toteamiseen keskittyneen Putron tulkinnoissa voima on antanut tilaa herkkyydelle. Lauluesityksissä on paljon erilaisia maneereita, jotka kuulostavat spontaaneilta mutta joiden merkitystä on takuulla pohdittu paljon. Helismaan laulaja kähisee raihnaisella ja väsyneellä äänellä. Tunnelma muuttuu heti ja teksti saa lisämerkityksiä. Yks ruma ja kaksi kaunista -kappaleen davemainen, itseään kommentoiva puhelaulu alleviivaa kertojan itseironista asennetta.

Elämä on juhla -levyn laulut lähtevät liikkeelle yksinkertaisista, alati askarruttavista elämän perusteeseistä. Taitavan aiheenkäsittelyn myötä lähes jokaisesta kappaleesta kuoriutuu lähtökohtiansa suurempi teos. Siinä on jotain hyvin zenmaistä.