Kun Samuli Putro levytti viime vuonna näitä lauluja, hän esiintyi joillakin keikoilla kitaran kera heikosti peitetyllä salanimellä Pamela Sutro. Tapaus puhuu omaa kieltään siitä, että uudet kappaleet olivat lauluntekijälle tärkeitä ja hän halusi tuoda ne julki yleisölle.
Siinä hän oli oikeassa, laulut ovat hyviä. Nyt, kun meillä on levy käsissämme, voidaan myös keskittyä siihen miten ne on toteutettu. Biisit nojaavat konetaustoihin, mutta pienimuotoisesti ja tyylillä – kenenkään koneita kavahtavan ei kannata torjua näitä biisejä sen vuoksi, sillä laulut itsessään ovat niin vahvoja, että ne ottavat etusijan. Putro itse soittaa jonkin verran, rumpalina on käytetty viidellä raidalla Mikko Kaakkuriniemeä. Levyn konesoundin luomisessa on näytellyt isoa osaa monessa mukana ollut Mara Salminen, soittaja, sovittaja ja levyn toinen tuottaja Putron ohella.
Biisit nojaavat konetaustoihin, mutta pienimuotoisesti ja tyylillä.
Putron ilmaisutyyli on tunnetusti omaperäinen ja koska tekstit ovat tärkeitä, laulu on miksattu niin, että joka sanasta saa taatusti selvää. Laulussa Viihdettä laulaja haluaisi olla kuka tahansa ”ikääntynyt rock-laulaja etsimässä yleisöä, joka alkoi kadota”. Ironiaa sanoituksista kyllä löytyy, varsinaisesta rock-ilmaisusta ei juuri voi puhua, joskin tahti kovenee loppua kohti. Jumala vihaa sua rullaa Bo Diddley -kompilla, sanoituksen voi halutessaan tulkita diddleymäiseksi liioitteluksi omalla sarallaan. Noniin noniin kulkee perinteisempällä rock-otteella.
Levyltä on jo julkaistu maistiaisia, jotka ovat ansaitusti radiohittejä. Nimikappaleessa on koukuttava syntikkariffi ja mieleen jäävät iskusanat, joita lukemattomat naisparat joutuvat tästedes baareissa kuulemaan: ”Olen valkoinen hetero, mulle naiseksi alatko? Niin olis hyvä ja niin olis oikein”. Matkamuistot nostaa tarkoin kielikuvin esiin sen tosiasian, että jos elämää alkaa pelätä, pölyttyy vääjäämättä kuin matkamuisto.
”Se on vain viihdettä”? Sitäkin, mutta syvemmällekin tasolle on helppo heittäytyä.
