Levyarvio: Me kaikki tarvitsemme toisiamme – Samuli Putron uusin muistuttaa kömpelyyden kauneudesta

Samuli Putro
Pienet rukoukset
Universal

Muisto. Kävin joskus 90-luvun puolenvälin tienoilla Seattlessa Jonathan Richmanin keikalla. Julisteissa ympäri kaupunkia siteerattiin jompaakumpaa iltapäivälehdistämme, joka oli sanonut Richmanista, että hän oli kuin itse aurinko olisi astunut huoneeseen.

Samuli Putro kuulostaa uudella levyllä suomalaiselta Jonathan Richmanilta, josta joku voisi sanoa, että hän on kuin kauniilla ja surullisella tavalla hillityn poutapilvinen päivä. Musiikki on minimalistista ja välillä yhtä valoisaa ja naivistista kuin Richmanilla, mutta lyriikat ovat paljon arkisempia. Se luo jännän kontrastin.

Toinen muisto. Kun asuin Helsingissä 80-luvun puolenvälin tienoilla, raitiovaunuissa oli Optikko Arvolan mainoksia, joiden copy oli runomuodossa. Juju oli siinä, että ne ontuivat rytmisesti. Se söi kaistaa ja oli mieleenpainuvaa.

Putro laulaa paljon heikkoudesta, joka näkyy milloin petoksena, milloin haluna, tarpeena löytää turvaa toisesta ihmisestä, joskus toisen lihasta.

Tällä levyllä on paljon hetkiä, jotka tulevat päälle samalla tavalla, osittain kömpelösti, tietoisesti ontuen, väärän mallista palikkaa väärän malliseen reikään mallaten – mutta kauniisti. Suurimman osan ajasta ne hetket ovat metafyysisiä, mutta levyn avaavassa kappaleessa Rakkaus taas ontuvuus on tuotu tehokkaasti laulufraaseihin, jotka tuntuvat usein menevän liian pitkälle tai loppuvan kesken, niellen ilmaa.

Metafyysinen kömpelyys levyllä liittyy sen aihepiiriin, joka on itselle hyvin tuttu: millaista on olla keski-ikäinen mies ja mikä on silloin suhde rakkauteen. Se on kulmikas ja vähän kömpelö. Vanhetessa maailma kutistuu monella tasolla. Mahdollisia tulevaisuuksia ei ole enää yhtä paljon ja ne vähät alkavat pikkuhiljaa jäädä elettyjen menneisyyksien jalkoihin. Nämä laulut kertovat siitä kutistuvasta maailmasta ja sen törmäyksistä haluihin, joita ei voi enää niin suvereenisti täyttää. Putro laulaa paljon heikkoudesta, joka näkyy milloin petoksena, milloin haluna, tarpeena löytää turvaa toisesta ihmisestä, joskus toisen lihasta.

Levyn soundi on yhtä paljas kuin tekstit. Kaikki on pientä.

Levyn avainlausahdus löytyy nimikappaleesta: ”Minä katson sinua, sinä katsot minuun”. Siinä paljastuu se epäsuhta, joka vie tasapainon, paljastaa halun, tekee ihmisestä kömpelön ja haavoittuvaisen.

Levyn soundi on yhtä paljas kuin tekstit. Kaikki on pientä. Kappaleiden ääriviivat piirretään muutamalla elementillä, lähes luonnostellen. Ateneumissa, jossa Putrokin on näitä lauluja laulanut, oli taannoin näyttely kuvanveistäjä Not Vitalin piirustuksista, joissa hahmot olivat joko häviämässä tai vasta syntymässä. Tämän levyn fiiliksessä on jotain samaa. Muutamalla vedolla paperille tai kankaalle manattu hahmo voi olla itsevarma, tietää paikkansa vaikka välillä tuntuu, että näkijän tai kuulijan pitää itse tuoda siihen kuvaan paljon omaa tapaansa nähdä tai kuulla.

Pienet rukoukset on kaunis ja melkein ehjä levy. Särön aiheuttaa Räjähdyspisteessä. Se ei tekstinä nouse samalle tasolle kuin muut laulut. Naivismi puree itseään nilkkaan eikä eristäytymispolitiikka toimi mikro- eikä makrotasolla. Valtiot, ihmiset… Me kaikki tarvitsemme toisiamme.