SAMULI PUTRO: Älä sammu aurinko

SAMULI PUTRO
Älä sammu aurinko
Kaiku

Samuli Putron toisen sooloalbumin lähtöasetelmat ovat kutkuttavat. Elämä on juhla -levy (2009) oli täysosuma, joka nosti Putron eturivin lauluntekijöiden joukosta jedi-mestareiden luokkaan. Erityisesti tekstisisällöltään Putron vahvimmat soolonumerot ovat olleet tarkkanäköisyydessään, moniulotteisuudessaan ja kielellisessä terävyydessään aivan huikeita.

Zen Cafen keulilla hankitusta maineesta huolimatta Samuli Putro pääsi yllättämään monet esikoissoolollaan. Nyt kaikki ovat varuillaan ja odottavat häneltä jos eivät nyt suoranaisia ihmetekoja niin ainakin epätavallisen nerokkaita rocklauluja. Niitäkin Älä sammu aurinko -levyllä on mukana, mutta ei valitettavasti yksinomaan.

Edeltäjään verrattuna yleistunnelma on nyt arkisempi, valoisampi ja ajoittain suorastaan lupsakka. Samuli Putro on virtuoosi piirtäessään sivustakatsojan näkökulmasta pysäytyskuvia tutuista ja hyvin konkreettisista arjen asetelmista, joista kaivautuu esiin laajempi näkymä ihmiselon ihanuuteen ja kurjuuteen. Välillä yllätyksiä sisältävä ja aidosti koskettavan tragikomiikan sfääreihin kohoava kakkosvaihde jää uuden levyn lauluista uupumaan. Sujuvia nykykuplettejakin tehdessään Putro on toki taitava tarinankertoja ja toistuvasti maukkaisiin verbaalisivalluksiin yltävä nikkari.

Suhteellisen perinteiseen bändinuttuun kiedottuina Putron rallimaisimmat numerot jäävät kuitenkin juuri sellaisiksi, rallimaisiksi välipaloiksi. Jankkaavalle sävelkululle väsätty parisuhde- ja ennakkoluulokuvaelma Siri ja Kanttu, afropopmaisesti hölkkäävä Mimmejä saa aina odottaa sekä ärsyttävyyden ja mikkoperkoilamaisen näppäröinnin puolelle lirvahtava Rämpytimies hyydyttävät hetkittäin kokonaisuuden puuduttavan radiokupletin asteelle. Jos Ahti Marja-ahon nerokkaasti säröilevä basso ei toisi lauluihin yllätysmomentteja, olisi Älä sammu aurinko ajoittain kovin säyseätä kuultavaa.

Toisaalta sydänveri ei voi vuotaa jokaisella hetkellä ja suvantokohdillakin on kokonaisuudessa paikkansa. Jarkko Martikaisen tuottamasta albumista jää kuitenkin erinomaisen miellyttävä jälkimaku, kiitos levyn päättävän neljän huippulaulun putken. Erityisesti Kari Hotakaisen romaanien maailman mieleen tuova Huono sängyssä on suvereeni esitys. Naurun ja itkun sekaisessa draaman kuljetuksessa on näkemystä, oivallusta ja oman ilmaisuvälineen kadehdittavaa käsittelyvarmuutta.

Samuli Putron kielellisesti rikas ja ajatuksellisesti kristallinkirkas tyyli on erittäin tervetullut mittatikku monelle nykysanoittajalle, joiden sylkäisyt kalvavat kasvaimen lailla suomalaisen rocklyriikan uljasta perintöä. Älä sammu aurinko olisi muutamalla lisäsäröllä ja vaaramomentilla höystettynä napakymppi. Lievine laimeuksineenkin se on tuimassa luomisvireessä olevan tekijän kolttosia.