BAD RELIGION: True North

BAD RELIGION
True North
Epitaph

”I don’t need to be a global citizen/because I’m blessed by nationality”, heitti Greg Graffin sarkastisesti American Jesus -kappaleen alkuun vuonna 1993. Ajankohtaiseltahan tuo edelleen kuulostaa täältäkin näkökulmasta. Myöskään musiikillisesti ajan hammas ei ole kulta-aikojen Bad Religioniin kajonnut ja uudemmista levyistä varsinkin New Maps Of Hell (2007) kuulostaa vakuuttavalta.

Graffinin vihjailujen perusteella True North saattaa jäädä Bad Religionin viimeiseksi studiolevyksi. Bändi siis päätti itse asettaa albumille eräänlaisen haasteen ja vastata siihen keskisormella. ”Sometimes it takes no thought at all/the easiest thing to do is say fuck you”, lauletaan singlebiisillä Fuck You.

True Northin on tarkoitus edustaa riisuttua, nopeaa ja nasevaa Bad Religionia, melodioita tietenkään unohtamatta. Tunnusmerkillisimmin tämän kaltaisesta julkaisusta tuskin voidaan puhua. Kyseessä on selkeälinjainen kokonaisuus, mutta loppujen lopuksi vain yksi tuttavallisen kelpo levy bändin muiden tuotosten joukossa. Itse en välitä Bad Religionin valitseman tyylisuunnan tarkkuudesta, kunhan se sijoittuu Suffer-lippulaivan (1988) ja Stranger Than Fictionin (1994) välille.

Albumin käynnistävä nimikappale ja Fuck You muodostavat True Northin alkupuolen kärkibiisikaksikon. Hello Cruel World pätkäisee levyn kahtia kiinnittämällä kuulijan huomion keskitempoisuuteensa ja lähes neljäminuuttiseen kestoonsa, mikä on melkein puolet enemmän kuin valtaosalla muista kappaleista.

Isoimman vaihteen Bad Religion saa päälle vasta levyn puolivälin jälkeen. In Their Hearts Is Rightin ja Crisis Timen melodisuus ja lauluharmoniat muistuttavat, että pelkästään ripeydestä ja iskevyydestä ei ole Bad Religionia määrittelemään. Albumin varsinaisiksi kohokohdiksi nousevat vielä jyräävämpi Nothing To Dismay ja mukaansatempaava My Head Is Full Of Ghosts. Levyn viimeinen kappale Changing Tide vahvistaa tunnetta jäähyväisten jättämisestä.

Jos True North todellakin jää Bad Religionin viimeiseksi studioalbumiksi, voitaneen katsoa hieman taaksepäin. Bändi profiloi melodisen älykköpunkrockin erinomaisella vireellään 1980- ja 1990-lukujen taitteessa ja pääsi sen jälkeen maistamaan kaupallista menestystä. Maine oli vaarassa ryvettyä pariin otteeseen, mutta mitään anteeksiantamatonta ei päässyt tapahtumaan.

Bad Religion kehittyi ja säilyi omana itsenään antaen musiikille ja ennen kaikkea faneillensa äärettömän paljon. Hieno bändi ja komea ura, eikä haittaa jos viimeisestä levystä ei jää käteen mitään unohtumatonta.