Edes Greg Graffin ei ole erehtymätön. The Gray Race -albumilla (1996) punkkariproffa profetoi ongelmia, kun maailman väkiluku vuonna 2010 ylittää 10 miljardia.
Hienoisia virhearviointeja on tehty myös musiikillisesti, mutta sittemmin Bad Religion ja mukaan juurtunut, toistamiseen huumeaddiktioista irtaantunut Brett Gurewitz ovat hyvittäneet käppäiset levynsä moninkertaisesti. The Dissent Of Man ei ole Bad Religionin 2000-luvun levyistä paras, sijoitusta kärkikolmikossakin pitää harkita. Silti se vetää suun hymyyn, veren pauhaamaan ja käden nyrkkiin. Tätä yhtyettä tarvitaan vuosikymmenestä toiseen.
Väkisinkin naurattaa, kun Only Rain kiskaistaan käyntiin tismalleen samalla tavalla kuin I Want To Conquer The World 21 vuotta aiemmin. Voin nähdä sieluni silmin, kuinka Greg Hetson venyttelee kitaransa kieliä oma kielensä tiukasti keskellä suuta. Mutta pakko on nieleskellä palaa kurkusta, kun Ad Hominem palauttaa mieliin bändin aliarvostetuimman ja hienoimpiin kuuluvan albumin Recipe For Hate (1993) ja sen All Good Soldiers -kappaleen.
Adrenaliinin saa liikkeelle tempautumalla mukaan bändin energiaan, joka ei tarvitse senioritasoitusta mittautettaessa. Brooks Wackerman on onneksi saanut karsittua soitostaan suurimman osan tuplabassarimaneereistaan. Paljon uskaliaammin uutta tyyliä kokeilee Graffin itse päätösraidassa I Won´t Say Anything. Teksteissä ollaan aiempaakin enemmän yleisellä kuin yksilöllisellä tasolla, mutta hyvin kelkassa pysyy silti ilman tohtorin papereitakin.
