Beck aloitti uransa stereotyyppinä. Paskan akustisen kitaran ja rujon rumpukoneen kanssa postmodernisti ja ironisesti sohvalta toiselle tiensä nukkuva poika tuli kuin tilauksesta yhden huonosti määritellyn sukupolven kokkakoristeeksi ja suolti tarpeeksi dadaistisia ja merkitysköyhiä riimejä pitääkseen rock-kirjoittajat tyytyväisinä myhäilemässä ja miettimässä, millaista on olla apina simpanssien ajassa tai miltä tuntui siitä termiitistä, jonka päälle aika kuumana vahana putosi. ”I’m a loser, baby/so why don’t you kill me”, nyt et voi enää koskaan kuunnella tuota kappaletta ja minä olen osallistunut metatekstuaalisen merkityksettömyyden kulttuuriorgioihin aitoon 90-luvun tyyliin.
Beck teki klassikkolevyn Dust Brothersin kanssa. Beck teki folk-musiikkia Olympian hämyisissä metsissä, hiukan samaan tyyliin kuin suomalaiset metsäfolkkarit Tampereen hämyisissä metsissä kymmenisen vuotta myöhemmin. Beck oli hetken oman elämänsä Prince, onnistuen viehättävällä tavalla ja funkisti deseksualisoimaan falsetissa laulamisen. Beck teki kauniin, ironiavapaan ja masentavan ihmissuhdelevyn. Beckin oma tyyli, mikä se sitten milläkin hetkellä onkaan, on niin voimakas, että hän voi käyttää äänityksissä Steely Dan -tason, ja joskus saman sukupolvenkin, studiokettuja sekä tähtituottajia menettämättä särmäänsä ja tunnistettavuuttaan.
Uudella levyllään Beck yhdistelee kauniisti elementtejä aika monesta edellämainitusta Beckistä ja lunastaa yliarvostetun Gueron (2005) sisältämän lupauksen. Rytmit ovat melkein joka biisissä kiehtovia ja kerrostuneita, ja niiden päältä, sivulta ja takaa löytyy enimmäkseen oikeita biisejä. Sanoitukset ovat välillä haltioituneen surrealistisia, mutta toisinaan taas maanläheisiä ja henkilökohtaisia.
Levyn synteesi kuuluu selvimmin kappaleessa Think I’m In Love, joka käy läpi hämmentävän määrän tyylejä kuulostaen silti luonnolliselta. Sen bassoriffikin on kuolettavan mahtava, Carol Kaye -tyyliin. Levy on pullollaan potentiaalisia hittejä, joista mikä tahansa kaunistaisi suunnattomasti suomalaisenkin soittolistaradion aivokuollutta ja haisevaa habitusta. Cellphone’s Dead inhimillistää Midnite Vultures -levyn (1999) soundimaailman. Dark Star utuisine äänimaisemineen vaikuttaa ensin pelkältä himmailulta, mutta lopulta sen kertosäe jää päähän asumaan kuin paraskin aivomato. Ja ne Bollywood-jouset…
New Round voisi puolestaan syntyä, jos antaisi hillbillylle läppärin ja laittaisi metsälle Thom Yorken kanssa. Movie Theme on Airia ja kantrirockvuosiltakin on jotain jäänyt käteen. Strange Apparition tulee akselilta Rolling Stones – Uncle Tupelo, mutta on liian täyteen ahdettu ollakseen genre-uskollinen pastissi. Jos ei kuulostaisi siltä, että sen sanoittaja osaa monitavuisia sanoja, biisi olisi voinut sopia Primal Screamille.
Levyltä löytyy myös mahtavia kierrepalloja. Motorcade on aika trippi – kuin kuuntelisi pikkuhiljaa sekoavaa konetta. Voin hyvin kuvitella siitä muodostuvan yhden lempikappaleistani Beckin tuotannosta. 1000 BPM muistuttaa uudempaa hämyräppiä, kuten cLOUDEADia tai joitain Anticoniin liittyviä projekteja. Levyltä löytyy myös kymmenen minuuttia harhaileva eepos, joka siirtää King Tubbyn estetiikan pintahohtoaan entropialle menettävään lähitulevaisuuteen. Siihen, jossa käytetään kaikkia siistejä uusia huumeita, jotka eivät sitten olekaan niin siistejä. Kaikille käy huonosti ja Charlton Heston tai joku muu tinkimätön yksilö kannetaan haisevilla paareilla ulos. Tai ehkä se käsitteleekin skientologiaa. Ei voi tietää.
Varsinaista heikkoa kohtaa levyltä ei löydy.
Beckille ja Interscopelle täytyy nostaa hattua paketoinnista. The Information -levyn mukana tulee dvd, jolla on kotitekoisia videoita kappaleisiin. Sympaattista. Levyllä ei ole kantta sinänsä, vaan siihen kuuluu tyhjä vihko ja tarra-arkki. Kannen saa taiteilla itse. Sympaattista. Vielä kun joku julkaisisi levyn, jossa on Kalkitos-kannet. Olo olisi kuin kakarana Tapiolan marketissa.
