BECK: Sea Change

BECK
Sea Change
Geffen

1990-luvusta on kulunut niin vähän aikaa, ettei kyseisen vuosikymmenen musiikin kestävyydestä voi sanoa vielä mitään varmaa. Jotkut ilmiöt ja yhtyeet puskevat massan ja päivittäissohjon seasta kuitenkin kiistattomalla voimalla. Valtavirtaan nousseesta jokapojan rokista erottuu muutamia maamerkkejä, jotka läpäisivät sekä median että yleisön mielen. Nirvanan rappiokarisman vaikutusta ei voi kiistää, Oasiksen junttihekuma eli vahvana aikansa ja Radioheadin albumitkin varmasti joku muistaa.

Jos minun pitää nostaa yksi riekaleisuuden, kopioinnin ja elektroniikan vuosikymmenen juhlituista julkimessiaista omakseni, valitsen nimen Beck Hansen. Mellow Gold – ja Odelay -albumeilla Beck tuottajatovereineen leikkasi ja liimasi kasaan merkittävän osan oman aikansa pop-estetiikkaa. Anarkistis-musikaalisen leikkisyyden ja tukevien biittien sekaan Beck julkaisi levyjä, joilla hän paljasti olevansa paitsi massamenestykseen kykenevä kokeilija myös perinteitä hallitseva laulaja-lauluntekijä. Mutations sisälsi komean joukon sisäänpäinkääntyneitä heijastumia Syd Barrettin ja Nick Draken kaltaisten syvätrubaduurien perinnöstä. Levy hämmensi suuresti Loserin ja Devil's Haircutin tahdissa sheikannutta ryhmää, aivan kuten teki princeillen moneen suuntaan sojottanut Midnight Vultures.

Tähän kohtuuttoman pitkään introon olen yrittänyt haarukoida niitä suuria ja ristiriitaisia odotuksia, jotka Beckin uusi Sea Change -levy joutuu kohtaamaan. En muista vähään aikaan omien käsieni tutisseen samanlaisesta jännityksestä kuin tämän kiekon ensitahtien ensikohtaamisen aikana. Vähintäänkin yhtä valtaisa oli se helpotuksen ja mielihyvän tunne, joka sysäsi epäilykset kauas pois musiikin virtaan. Beck-faneille pikapiinanlaukaisijaksi totean lyhyesti: Sea Change on kaunis, ihastuttava levy.

Albumi pureutuu suoraan Beck Hansenin menestyksen syihin. Ne, jotka innokkaimmin palvovat miehen hittituotannon sampleiloittelua, absurdintarttuvia iskulauseita ja elektroniseen muotoon puettua nokkeluutta, unohtavat usein kuinka lahjakas muusikko Beck pohjimmiltaan on. Hän on täysverinen jatkaja sille bluesista ja folkista lähtevälle viihdyttäjäperinteelle, johon kuuluu tietyn perusrautaisuuden vaatimus. Eksentrisyydellä, kikkailulla ja "näkemyksellisyydellä" ei tässä traditiossa voi peittää perustan mätää onttoutta: jos et osaa mitään ja sinulla ei ole mitään tähdellistä asiaa, voit mennä kotiin seuraavalla maitojunalla.

Amerikan meiningin pyhä nyrkkisääntö sitoo sinua – olit sitten katusoittaja tai supertähti. Beck on taiteilijaolemukseltaan näitä molempia ja jälleen kerran hyvin tunnistettavalla tavalla. Miehen omassa tuotannossa Sea Change linkittyy ehdottomasti Mutationsin perään. Musiikki nousee puhtaasti akustisen folkin ja psykedeelisen popin kehikosta. Aikaisempiin psyke-laulelmiinsa verrattuna Beck on nyt selkeämpi, tarttuvampi ja helpommin lähestyttävä. Avauslaulu The Golden Age luo koko albumin läpi kestävän ihanan raukean ja pakottoman tunnelman. Neil Youngin laulujen lämmin selkeys, Nick Draken syvä melankolia ja psykedelian värikylläiset ryöpsähdykset tulvivat tajuntaan ensimmäisessä assosiaatiojonossa.

Huumaavan kaunis tuotantojälki ja laulujen vaivaton jatkumo lykkäävät yksinkertaisen mutta tärkeän oivalluksen vasta kolmanteen kuuntelukertaan: Beck Hansen laulaa paremmin kuin koskaan! Matala baritoni soi upeasti, tulee rohkeasti intiimietäisyydelle ja kertoo terveisensä ilman turhia keekoiluja. Beckin uudet laulut katsovat kuulijaa suoraan silmiin, mutteivät tee kenenkään oloa vaivautuneeksi vääränlaisella vereslihalla. Lost Causen ja Already Deadin alaston kauneus sotkee arvostelukyvyn viimeiset rippeet sentimentaalisen ihastuksen sekaan.

Ehkä Sea Changen pyörteistä paljastuu ajan myötä pahoja puutteita ja kauheita asioita. Kuka tietää. Nyt kaikki on hyvin ja haluan antautua.