BECK: Guero

BECK
Guero
Interscope

Missä vaiheessa uraansa artisti saa vapaasti ruveta toistamaan itseään ilman, että sitä pidetään luovuttamisena tai aivokuoliona? Rolling Stones saa olla Rolling Stones, mutta saako Beck olla Beck?

Beck Hansenin Guero-albumilla risteilevät tutun kuuloiset soinnit ja musiikin tekemisen keinot kirvoittavat pohdintaan, johon ei ole selvää vastausta. Beck on aiemmilla levyillään hakenut aina jonkinasteisen irtioton edellisiin töihinsä, mutta nyt palataan konsulttikielellä sanottuna ydinosaamisalueelle. Mielestäni ratkaisu on hyvä ja tyylikkäästi linjassa Beckin musiikissa alusta asti läsnä olleen folkin ja bluesin perimätiedon kanssa. Artisti, joka tekee sitä missä on hyvä, on viisas artisti.

Surrealistisina leikittelevien tajunnanvirtatekstien, tarttuvien riffien ja puolielektronisesti rokkaavien biittien yhdistelijänä Beck oli peto Mellow Goldilla ja Odelaylla ja on sitä yhä.

Dust Brothers -kaksikon tuottama Guero ei pakita selkeästi yhteen ruutuun taiteilijan omassa historiassa. Pikemminkin levy yhdistelee Beckille ilmeisen rakkaiksi muodostuneita ja monesta suunnasta napsittuja vivahteita. Brasi-alaishenkiset rytmit vilahtelevat siellä, häröilevät sähköäänet täällä ja tee-se-itse-hiphopblues on talossa koko ajan. Sea Changes -levyn emotionaalista raastavuutta ja henkilökohtaisuuden tuntua tältä kiekolta ei löydy, muttei onneksi myöskään Midnite Vulturesin pakonomaista rytmijonglöörausta.

Black Tambourine -laulun Bo Diddley-svengi, Go It Alonen takakeno funkkius ja Rental Carin murinakitarat cembaloon naittava leikkimieli edustavat yksinkertaisesti helvetillisen toimivaa ja nautittavaa rytmimusiikkia. Sellaisen aikaansaaminen ei ehkä riitä niille, jotka luulevat Beck Hansenia Jeesukseksi. Jos vaatimustaso lasketaan ihmisen asteelle, Beckillä ei ole mitään hävettävää. Guero on vahva veto mieheltä, jonka kasvoissa alkaa näkyä veteraanimaisia piirteitä.