Beck teki mutkattoman pop-albumin kaikilla väreillä – Colorsilla pienet ja suuret tunteet kohtaavat vaivattomasti

Beck
Colors
Capitol

Olisi ollut ihme, jos Beck olisi vastannut kolmen vuoden takaiseen Morning Phaseen toisella yhtä syvämietteisellä levyllä. Silti Colors yllättää. Kukapa olisi arvannut, että pitkää muhittelua seuraa miehen mutkattomin pop-albumi?

Greg Kurstinin kanssa tuotettu Colors on musiikillisesti kepeä paketti, joka ilkamoi parhaimmillaan kuin huomisesta ei olisi tietoakaan. Oman äänensä Beck alistaa vaikutteiden vietäväksi. Yhtäällä Colors kuulostaa siltä kuin MGMT olisi päättänyt kerrankin kirjoittaa tasalaatuista materiaalia, toisaalla mielleyhtymät ulottuvat The Policesta Weezeriin. Lähestymistapoja yhdistää niiden helppo omaksuttavuus. Kokonaisuus on alusta loppuun selkeäpiirteinen, paineetonkin.

Pinnallisuutta Colors kuitenkin välttelee. Koukuttavien sävelten pohjavire on melankolinen, ja sanoituksissaan Beck ruotii ihmisten välisiä etäisyyksiä sekä minuuden tavoittamattomuutta. Levy leikkii myös taitavasti mittakaavoilla. Seventh Heavenin ja Up All Nightin kaltaisilla täkypaloilla maailmoja syleilevä euforia ja pienimuotoisuutta haikaileva onni ovat repivän lähellä toisiaan.

Sea Changesin (2002) ja Morning Phasen jylhyyteen tai Odelayn (1996) kekseliäisyyteen rinnastuessaan Colors on heikoilla. Tukenaan sillä on kuitenkin sanomansa; ymmärrys siitä että elämänilon ei tarvitse koskaan tarkoittaa ristiriitojen kieltämistä.