Joku spede on joskus kuvannut Jouni Pesolan akustisia kappaleita Bon Jovin ja Bon Iverin äpärälapsiksi. Epätodennäköisyydestä huolimatta yhtälö on tietyllä tavalla kuvaava. Pintatasolla pienimuotoiset ja surumieliset laulut assosioituvat herkkävireiseen city-angstiin, mutta niiden helppotajuinen ja sentimentaalinen kutsu suorastaan vaatii tuekseen mielikuvia poskille levinneestä maskarasta ja keskeltä katkaistusta sydämen muotoisesta riipuksesta.
Laulaja-lauluntekijöiden kiinnostavuus kulminoituu persoonaan: poikkeukselliseen tulkinnalliseen taitavuuteen, karismaan tai kiehtovaan sisäiseen maailmaan. Ironisesta nimestään huolimatta Bon Jouni vaikuttaa riskejä kaihtavalta ja melko ulkokohtaiselta artistilta. Mies on miellyttävä-ääninen ja varmaotteinen laulaja, mutta ilmaisee syvimpiä tuntojaan kiusallisen mahtipontisilla ja kuluneilla sananparsilla.
Bon Jounin debyytin akustisvoittoinen tuotanto on tasokasta, kliinistä ja harmonista. Pianot, kellopelit ja koskettimet elävöittävät hallittuja kitaranäppäilyjä, mutta eivät korosta millään tavalla kertojan käsillä olevaa sieluntuskaa. Levyn tasapaksusta materiaalista erottuu edukseen kaunis Love Is A Violence.