Useimmiten instrumentaalimusiikkia esittävän Ammoncontactin With Voices rakentuu lyhyille luupeille ja monille variaatioille. Tuottajakaksikko onnistuu luomaan raskaita mutta seesteisiä luuppeja, joista ei puutu tilaa eikä tiheyttä. MC- ja laulajavieraat kytketään taitavasti hienostuneisiin, vastaansanomattomasti potkiviin rytmeihin. Kapeisiin raameihin pelkistetty, kerroksisesti soiva tuotanto kuulostaa yhtä aikaa orgaaniselta ja konemaiselta, hengittävältä mutta vääjäämättömältä.
Drum Ridersilla Ammoncontact saattaa yhteen afrosentrisestä X-Clanista tunnetun Brother J:n sekä ensiluokkaisena tuottajana ja dj:nä pätevöityneen Cut Chemistin. Beautiful Flowersilla kohtaavat aliarvostettu Prince Po, legendaarinen Yusef Lateef sekä jazz-vokalisti Dwight Trible. Rakenteeltaan sattumanvarainen kokoelma hohkaa laatua, ja kirkas visio sekä omintakeinen näkemys biitistä tekevät siitä avartavaa kuultavaa. Samplerin ja muusikoiden yhteiskäyttö kuulostaa harvoin yhtä mielekkäältä.
Daedelusin töiden abstraktiotaso voi olla raivostuttavan korkea. Selkeään pulssiin nojaava Denies The Days Demise on instrumentaalilevy ja huomattavasti fokusoituneempi kuin nimensä veroinen Exquisite Corpse (2005). Seikkailumielinen tuottaja on tunnettu viehtymyksestään vanhan popmusiikin värikylläisyyteen, ja hän tarjoaa uusimmallaan riemastuttavan moniäänisen esityksen, joka etenee lineaarisesti ja toistaa mutta yllättää kerta toisensa jälkeen rikkailla tekstuureilla ja vyöryvällä perkussiomassalla. Daedelus on vaikeaselkoisuudestaan tunnettu, ja Denies päästää kuulijan lähelle seuraamaan koskenlaskua muistuttavaa ajatuksenjuoksua.
Ankaraan itsetutkiskeluun antautunut Fink on tehnyt täyskäännöksen ja palannut varhaisten suosikkiensa Joni Mitchellin, John Lee Hookerin ja John Martynin pariin. Hän on tuottanut itsestään aistikkaan singer-songwriterin! Fink muistetaan parhaiten remixeistään ja Ninja Tunen alla toimivan NTonen julkaisemasta Fresh Produce (2000) -downtempo-levystä. Tässä ja vain tässä valossa Biscuits For Breakfast kuulostaa radikaalilta.
Intiimi ja melankolinen levy soi avarasti ja on paikoin maanläheinen mutta kirkkaine ja terävine rumpuineen aavistuksen tyylirikko. Uudesta folkista ja deltasta ammentavat hiljaiset mietteet tulkitaan esittäjän taustaan nähden harmillisen turvallisesti. Kenties koskettavasti sanoittava Fink kaivautuu seuraavalla levyllä syvemmälle ja löytää musiikistaan epämuodollisempia sävyjä.