DEVIN TOWNSEND: Terria

Se, mikä ei tapa, vahvistaa. Devin Townsend, tuo maanis-depressiivinen vancouverlaismetallikko, varmasti tietää asiasta jos jotakin; kolmisen vuotta takaperin levynsä tekoon jo turhankin intensiivisesti paneutunut kitaristi/laulaja/biisintekijä koki massiivisen hermoromahduksen, passittaen miehen hetimiten sairaalaan. Vuonna 1998 ilmestynyt Infinity onkin rujon kaunista kuunneltavaa edelleen, levy kun miltei tappoi tekijänsä. Rujon kaunis on myös maisema, jota Terria peilaa.
Kauniisti laulavasta kuoropojasta demoniseen syljentään hetkessä siirtyvä Townsend osaa varsin tyylitajuisesti sekoittaa äänipalettiinsa myös pastellisia sävyjä värittämään kärsivälle artistille jo tyypilliseksi tulleita rankempia osuuksia. Levyn avaava Olives käy malliesimerkistä mätön ja ambientin yhdistelemisessä sortumatta kuitenkaan ilmeisiin "äänikuviin". Heti perään seuraavat Mountain sekä Earth Day esittelevät Townsendin ilmiömäisen skaalan laulullisesti eikä majesteettisessa Canadassa voi olla kuulematta beatleaanisiakin aineksia. Uhkarohkean kaikuinen soundi balansoi kauniisti raskasta poljentoa, josta käy kiittäminen ex-Death/Testament luottorumpali Gene Hoglania. Ylisäröiset kitarat saavat vastapainokseen herkkiä äänimaailmoja sekä heleänä massana vellovia kosketinsoitinosuuksia eikä Townsend pelkää väläyttää briljanttiuttaan kitaran varressakaan suoden itselleen muutaman herkullisen soolopaikan.
Jos kuu olisikin maa voitaisiin Terriaa mahdollisesti pitää modernin metallin vastineena Pink Floydin Dark Side Of The Moonille. Ehkä Devin Townsend on kuitenkin enemmän se Syd Barrettin jälkeläinen – molempien traagiset mielenliikkeet huomioonottaen – kaikessa angstisessa kauneudessaan, levyn loppupuolella laulaessaan: "I get a feeling it's all so temporary/and that's the feeling that can take my blues away". Edes aina yhtä ärsyttävä piilobiisijekku ei kykene romuttamaan tuon ajatuksen luomaa visiota surullisesta klovnista, joka on kaikkien vaikeuksiensa jälkeen puristanut kokoon jylhän mestariteoksen.