Detroitissa on tehty kevyen musiikin historiaa ainakin soulin, räkärokin ja teknon osa-alueilla. The Dirtbombs on kaupungin nykyisen autotallirytkeskenen tärkeimpiä toimijoita. Kymmenen vuotta sitten yhtye julkaisi levyllisen paikallishistoriallisia soulkappaleita. Coverlevy Ultraglide In Black (2001) todisti, että Mick Collinsin johtama bändi taipuu räkäisyyden lisäksi myös rytmikkääksi.
Party Store on vielä paria astetta kunnianhimoisempi konseptilevy. Sillä The Dirtbombs pakottaa detroitilaisia teknoklassikkoja autotallirokkimuottiin. Kolisevat rummut hakkaavat minimalistista biittiä, räksyttävä kitara omaksuu nykivän syntetisaattoririffin ja basso junnaa imitoiden alunperin ohjelmoitua pompotusta. Paperilla kenties onnettomalta näyttävä konsepti muuttuu stereoissa herkulliseksi tanssimusiikiksi. Konemusiikin hypnoottinen minimalismi säilyy, mutta livesoiton mukanaan tuoma biorytminen huojunta ja kolho autotallisoundi uudessa ympäristössä tuovat tanssipaukkeeseen häkellyttävän mielenkiintoisen uuden kuulokulman.
Albumin postmodernismi toimii mainiosti selkeillä bilehittiraidoilla, kuten Sharevari, Good Life tai Jaguar, mutta myös rapiat 21 minuuttia kestävä, säksättävään rumpujankkaukseen, analogisynapieruihin ja mielisairaaseen kitaranitkutukseen perustuva Bug In The Bass Bin kuljettaa kuulijan omaan omituiseen maailmaansa. Koko levy on oma uusi maailmansa, jossa on jotain kauhean tuttua, mutta myös paljon uutta ja ihmeellistä. Parhaat levyt ovat juuri sellaisia.