1970-lukulaisittain sielukas folkpoppailu taittuu Dukelta ja Kingiltä hämäävän hienosti. Kepeät luomusoundit, kauniit lauluharmoniat ja pehmeästi svengaileva soitto saavat bändin kuulostamaan jonkinlaiselta Shuggie Otisin ja Neil Youngin risteytykseltä. Kevytpsykedeelinen soul ja nuotiokitarafolk kohtaavat aurinkoisella kukkakedolla. Klassista laulunkirjoitustaitoa tunkee korvaan jokaisella raidalla ja kadotetuilta hippiklassikoilta kuulostavia teoksia löytyy useampikin. Se on virkistävää vuonna 2010.
Jatkuva musiikillinen pehmeys ja Woodstockeja, auringon lapsia ja muita hippiviittauksia vilisevät tekstit sitovat levyn liiankin tiukasti kadotettuun aikaan. Albumi on äärimmäisen miellyttävää kuunneltavaa, mutta erityisen voimakkaita muistikuvia se ei jätä. Joku irtiotto täydellisen hallitusta retrotyylitajusta olisi paikallaan. Nyt sellaista lähestyy vain Don’t Take That Plane Tonight -päätöksessä kuultava kaiku-efektointi, joka on livetä psykedeliaoppikirjan sivuilta kunnolla metsikköön.
Toisaalta on tyhmää moittia levyä tyylipuhtaudesta. Long Live onkin ehdottoman suositeltava paketti old school -laadun ystäville.