Alison Sudolin toisen albumin Bomb In A Birdcagen valtti on välittömyys. Runsaaseen 40 minuuttiin ja yhteentoista kappaleeseen on mahdutettu toinen toistaan hurmaavampia laulumelodioita, kontillinen kauniita c-osia sekä Vuosaaren sataman kapasiteetin verran heliseviä kitaroita ja helmeilevää pianoa. Levy paljastaa antinsa välittömästi, eikä perehtyneisyyttä juuri vaadita.
A Fine Frenzyn sisäsiistiksi piiskattu, likipitäen geometrisella otteella koostettu pop tassuttelee jossain Regina Spektorin maneerimaisen introversion ja säyseän idolipopin välisellä tiluksella. Lopputulos on vaivattoman oloinen ja puoleensavetäväkin, mutta itsestään selvä kuin urbaanin luovan luokan sushi-innostus.
Bomb In A Birdcage ei onnistu tuottamaan illuusiota sydänvereensä aamusumpit keittävästä laulaja-lauluntekijästä tai nokkelasta elämäkerturista. Näin ollen artistimyyttiä hellivän kriitikon on liian helppo mätkiä Sudolia ja haukkua tämän levyä ylituotetuksi ja kliiniseksi. Tarina on tunnetusti kaikki kaikessa, joten suositeltakoon seuraavan levyn kehyskertomukseksi vaikkapa riipaisevaa parisuhdekarikkoa ja siitä seuraavaa erakoitumista.