Muodikasta postpunkpoppia on tarjoiltu yllin kyllin kuluttajille viime aikoina. Nyt napataan nimi The Jamilta, kehutaan kovasti 70-luvun lopun popvelhoja ja yritetään kirjoittaa samankaltaisia ytimekkäitä, koukuttavia kipaleita. Vielä kun ulkonäkökin on kunnossa, pitäisi pullien olla melko mukavasti uunissa. NME innostuu ainakin.
Niin kauan kuin musiikin taso säilyy korkeana, ei ongelmaa pitäisi ilmetä – hyvälle popille kun on tilausta aina. Five O’Clock Heroesin musiikki ei kuitenkaan kanna. Periaatteessa tarttuvien kappaleiden suurin ongelma on, etteivät ne tartu sitten millään. Levy ei herätä intohimoja suuntaan eikä toiseen, onhan vain kiusallisen yhdentekevä.
Joe Jackson, The Cars ja Elvis Costello ovat hienoja esikuvia, mutta ei se pelkästään riitä. Yhtyeen biossa mainitaan kovin nolona levyn nostavan hattua myös The Policen suuntaan. Mitä ihmettä?! Nämä pojat kyllä myisivät sielunsa paholaiselle tai vähintään isoäitinsä eniten tarjoavalle, jos saisivat kirjoitettua yhdenkin rallin, joka yltää kyseisen yhtyeen singlejen tasolle. Siitä ei taida olla pelkoa.