Kauniisti laulettuja 1960-lukulaisia tyttöbändiharmonioita, heliseviä ja säriseviä kitaroita, honottavia urkuja ja helvetisti kaikua kaikessa. Frankie Rosen musiikissa resonoi yhtä aikaa vanha autotallipop ja 1990-lukulainen kenkiintuijotteluindie. Meno on periaatteessa pirtsakkaa, mutta utuinen kaikupeitto luo levylle narkoottisesti alakuloisen ilmeen. Joensuu 1685 voisi olla yhtyeen kaukainen, pari pykälää meluisampi suomalaisserkku.
Neiti Rose ja kaverit osaavat kirjoitaa napakoita biisejä. Hommat tulevat selviksi lähes poikkeuksetta alle kolmessa minuutissa, ja ainakin Candy, That’s What People Told Me, Memo, Girlfriend Island ja Don’t Tread tarttuvat korvaan jo ensikuuntelussa. Nekin sisältävät tunnelmaskaalaa sanattomasta kuulaudesta rempseään Nuggets-rockrallatukseen. Näkemys on yhtenäinen ja selkeä, mutta väkinäiseltä dogmaattisuudelta vältytään. Omalla pienellä hiekkalaatikolla rakennellaan monenlaista linnaa ja katakombia.
Pahvilaatikkosoundeihin mieltyneelle levy tarjoaa liikaa vieraannuttavaa kaikuisuutta, mutta Frankie Rose houkuttelee matkaansa kaivon pohjalle ja pitää ottessaan albumin loppuun saakka.