GOLDFRAPP: Black Cherry

Brittiläisen Goldfrappin esikoisalbumi Felt Mountain (2000) oli hiipivä menestys. Sana kiersi ihmiseltä toiselle ja vähitellen yhä useampi ihastui Will Gregoryn (koneet) ja Alison Goldfrappin (laulu) kohtalokkaaseen, välillä jopa kabareehenkiseen konemusiikkiin. Lopulta levy myi yli puoli miljoonaa kappaletta. Esikoisalbumin tunnelmassa oli jotain viatonta. Black Cherry ei ole levynä yhtä romanttinen, vaan likaisempi ja selvästi rytmikkäämpi. Debyytin suurieleiset soundtracktunnelmat ovat saaneet seurakseen diskobiitin. Kaksikon vaikuteskaala on laventunut Morriconesta Moroderiin. Felt Mountain -levyllä valkokankaan laidasta laitaan ylettyneet jousisovitukset toivat juhlavuutta, nyt ne tuntuvat esimerkiksi Tip Toe -kappaleessa turhalta äänitilan täytteeltä. Vielä pelkistetympi toteutus olisi saattanut olla oikea valinta. Ensimmäiseksi singleraidaksi valitun Train-raidan suriseva ja rikkonainen konebiitti toistaa pelottavan tarkasti Iggy Popin Nightclubbing-kappaleen rytmiikkaa. Grace Jones teki biisistä 80-luvun alussa todella jäätävän klubiversion. Alkuperäinenhän on peräisin Iggyn The Idiot -albumilta – juuri siltä levyltä, joka oli Ian Curtisin levylautasella hänen viimeisenä yönään. Aivan yhtä lohduton ei Black Cherry -levyn tunnelma ole, vaikka moni kahvipöytämusiikkia kaipaava varmasti huomaa sen käyttökelvottomaksi. Trickyn ja Orbitalin levyillä laulaneen Alisonin ääni on yhtä viettelevä kuin ennenkin ja albumin raukea nimiraita sekä Hairy Trees -laulun elektroninen folk-tunnelma pehmentävät kokonaisvaikutelmaa kummasti.