Toisinaan tuntuu, että rockkriitikoiden maailma on liian helppo saada järkkymään. Kun menestysartisti menee ja tekee tyyliltään odottamattoman levyn, lukkiutuvat kirjoittajien aivot täysin tai ylivaihde hirttää päälle.
Kahdella edellisellä levyllään Alison Goldfrapp ja Will Gregory jyystivät kiiltävää diskopoppia. Nyt he vetävät henkeä. Ehkä he jopa viihtyvät nykyään paremmin saappaat jalassa maaseudulla kuin kaupunkien kuumimmissa klubeissa. Onkin aika surullista nähdä muusikoita – ja ihmisiä muutenkin – jotka pitävät kynsin hampain kiinni kadonneesta nuoruudestaan.
Seventh Tree -levyn valossa Goldfrappia voi kiittää poikkeuksellisesta rohkeudesta. Albumin hallitsevia soittimia ovat akustinen kitara, humisevat syntesoijat ja jouset. Clowns-raidalla Alison Goldfrapp laulaa niin lähellä mikrofonia, että hengähdyksetkin huomaa. Se on levyn täydellisin 60-lukuinen brittifolk-pastissi.
Muualla kaksikon nätti psykedeelinen folk ei vakuuta. Se tuntuu liian opetellulta. Kun Goldfrapp nostaa tempoa Caravan Girlillä, juolahtavat mieleen Airin Moon Safari -albumi ja Neu!-yhtyeen ilmava junnaus. Voisivatko ne olla vihjeitä seuraavasta suunnasta? Vai olisiko seuraava levy vieläkin riisutumpi?
