Kuulin äskettäin Gregory Porterin Liquid Spirit -remixin. Hieno yhdistelmä vanhan liiton sielukkuutta ja tämän päivän keinoja. Pettymyksekseni tuota viimevuotisen albumin nimiraidan versiota ei löydy tältä kokoelmalta, mutta laatu on silti korkea.
Vähän yli nelikymppinen losangelesilainen on tehnyt vasta kolme omaa albumia, joista viimeisin voitti ”Best Vocal Jazz Album” -Grammyn. Positiivista huomiota tuli jo Water-debyytillä (2010). Hassua korvat peittävää pipoa käyttävän vokalistin lämmin baritoni tuo mieleen 1960-luvulla kulta-aikaa eläneen Oscar Brown Jr:in, eivätkä yhtäläisyydet siihen lopu. Porter heijastelee samaan tapaan afroamerikkalaisen ja muunkin historian kipupisteitä. Avausraitakin on Brown Jr:in vanha hitti, Bobby Timmonsin kuolematon Moanin’. Yhtä paljon puhuva on päätösraita, Gil Scott-Heronin Song Of The Wind, jonka Porter vetää Brian Jacksonin yhä pyörittämän (The New) Midnight Bandin kera.
Mestarifonisti David Murrayn akustisen Infinity Quartetin tuella esitetyt neljä kappaletta tarjoavat aika perinteistä, sosiaalisesti tiedostavaa souljazzia, kun taas Zbonicsin säestämät viisi biisiä päivittävät soundia paksulla synttybassolla ja sähköpianolla. Hienovarainen funkiness ylipäätään vallitsee. Erikseen pitää mainita Porterin oma, Marvin Gayen Inner City Bluesin hengessä torvineen operoiva 1960 What (Opolo Kick & Bass Rerub), jossa tiivistyy Porterin musiikin parhaat piirteet. Se kiihottaa yhtaikaa sekä aivoja että lantiota. Syvän bluesahtavasti funky She’s Gone (Zbonics) jatkaa upeasti Gayen, Curtis Mayfieldin ja vastaavien soul-veljien perinnettä.
