GZA/GENIUS: Legend Of The Liquid Sword

Klassisessa Wu-Tang Clanissa kohtaa monta ikimuistoista, hyvin erilaista MC:tä, jotka täydentävät toisiaan mainiosti: silkalla karismalla ratsastava Method Man; Deck, jolla on veitsenterävä kieli; Wun 2000-luvulle päivittänyt Ghostface, joka vastaa parhaasta soolo-lp:stä vuosiin, ja taustalla varjossa vuoroaan odottava Gary Grice alias Genius, MC:iden MC, esimerkillinen kilpailija ja yksi historian huomattavimmista kirjoittajista, nimensä veroinen.

Genius suhtautuu kynään ja paperiin kunnioittavasti: "I don`t waste ink, nigga, I think". Fantastisella Auto Biolla hän muistuttaa kuulijoita historiastaan New Yorkin loputtomissa battle-ympyröissä; haastatteluissa hän mainitsee nimeltä unohdettuja mestareita, joista harva on kuullut edes puhuttavan. GZA on nöyrä pitkän uran tehneeksi mieheksi, joka ei ole huonoa riimiä kirjoittanutkaan. Hänen jälkensä on säkenöivää myös neljännellä levyllä, eikä kynä ole vuosien saatossa mainitusti tylsistynyt. Aksentti, ajoitus, ääntäminen ja ennen kaikkea teksti pysäyttävät jälleen kerran; kerrosteisuus imaisee mukaansa – mutta Legend of the Liquid Sword ei vedä elokuvamaisessa visuaalisuudessa vertoja Liquid Swords (Geffen, 1995) -mestariteokselle, joka oli tuolloin aikansa tuottajan RZA:n ylittämätön virstanpylväs. Se on pikemminkin jatkoa Beneath the Surfacelle (MCA, 1999), joka on kaikkiaan keskinkertainen levy.

Lp:n kymmenen tuottajaa eivät kaiverra töihinsä puoliakaan siitä syvyydestä, jonka Genius ansaitsisi, ja yhtenäisyyden puutteessa hyvä levy on hukkua keskinkertaisuuteen. Luminal ja Animal Planet ovat ajattomia kappaleita, pieniä mestariteoksia, ja ohuet biitit kiilaavat huomion selkärankaan, kappaleisiin. Näillä tulkinnoilla Genius osoittaa olevansa poikkeuksellinen, ylittämätön ja tasoonsa nähden ala-arvoisessa seurassa.