Jos on kuunnellut Dinosaur Jr:n puhdistavaa kitaravyörytystä tai nähnyt J. Mascisin lavalla valtavan Marshall-seinän edessä, saattaa joutua nieleskelemään herran ensimmäisen varsinaisen sooloalbumin edessä. Nieleskelemään paitsi hämmästyksestä, sillä albumi on akustinen, mutta myös liikutuksesta, sillä tässä muodossa Mascisin tuotannossa aina piillyt melodisuus ja melankolisuus pääsee kunnolla iholle.
Albumilla on kosolti käsin kosketeltavaa herkkyyttä. Vaikka Mascisin tunnistettava, koriseva laulutyyli ei ole järin moniulotteinen, kuoriutuu siitä yllättävänkin paljon sävyjä. Albumin tunnelma on kotikutoinen, ja vaikka vierailijoita riittää lähes joka raidalle (muiden muassa juuri hienon levyn julkaissut Kurt Vile sekä Broken Social Scene -yhtyeen Kevin Drew), on kokonaisuus enimmäkseen äärimmäisen riisuttu ja jopa demomainen.
Ensi kuunteluilla levy tuntuu turhankin riisutulta, mutta lähemmin tutustuen paljastuu, että näissä puitteissa kokonaisuus on yllättävänkin vaihteleva. Albumin kaksi onnistuneinta raitaa osuvat spektrin eri laitoihin: hiljainen Very Nervous And Love etenee herkkänä ja viehättävän epämääräisenä, monta astetta ryhdikkäämpi Can I puolestaan jää mieleen lyhyen, toistuvan särökitaran murahduksen ansiosta. Pari raitaa lipsuu mielikuvituksettoman rämpyttelyn puolelle, mutta Mascisin luontevat melodiat ja teeskentelemätön narinalaulu nostavat nekin kuiville.