JÄTKÄJÄTKÄT: Marian sairaala

Arvio julkaistu Soundissa 1/2013.
Kirjoittanut: Kaisla Alexander Leveelä.

Arvio

JÄTKÄJÄTKÄT
Marian sairaala
Roihis Musika

Jätkäjätkien debyyttialbumin Ykstoist ykstoist julkaisusta tuntuu kuluneen jo pienen ihmisen iän verran. Levy ilmestyi kuitenkin vasta muutama vuosi sitten, toukokuussa 2010. Tuolloin yhtyeen Balkan-mausteinen kaupunkilaishumppa oli uutta ja innostavaa. Se tuli stadin kusisista puskista, puskan takaa, koko valtakunnan korville.

Vuoden päästä ilmestynyt Jatkojatkot oli kaikesta hyvyydestään huolimatta pienoinen pettymys. Yllätysmomenttikortti oli käytetty debyytillä, eikä seuraaja kyennyt uudistamaan yhtyeen soundia riittävästi. Cityhumppa ei jaksanut enää innostaa levysoittimella, vaikka keikoilla Jätkäjätkien energinen taika oli yhä tallella.

Marian sairaalan pyörähdettyä soittimessani läpi ensimmäisen kerran hieman rapian puolen tunnin kestonsa, oloni oli ilahtunut kaikesta ennakoivasta pessimistisyydestä huolimatta. Pessimisti ei pety pahasti. Kaiken lisäksi Asan uusin Foetida-julkaisu (Use Your Illusion III, 2012) asettaa riman korkealle ja pyörii yhä tehotoistolla niin kotona kuin kuulokkeissa kaduillakin. Jätkäjätkien sekametelisoppa tuntuu aiempaa hallitummalta kokonaisuudelta ja uusia vaikutteita on löydetty skeittipunkista funkiin. Hyvä, hyvästi humppa.

Marian sairaalan kahdeksan sävellyksen joukkoon ei ole huteja mukaan jäänyt. Tervetulleiden musiikillisten uudistusten lisäksi Jätkäjätkien kolmas tuotos on aiempia ilmavampi. Kappaleita ei ole sovitettu yhtä tukkoon kuin ennen. Suuri säveltäjäjoukko on oppinut tuntemaan toistensa vahvuudet ja viimeistään Marian sairaalalla Jätkäjätkät on enemmän kuin osiensa summa.

Alusta loppuun asti mukavan väljä äänimaailma hengittää ja elää kappaleiden ehdoilla. Suosikkiraitoja ehjästä kokonaisuudesta on vaikea nimetä. Punkahtava Saan mä elää?! ja funkkaileva Häviäjät miellyttävät juuri nyt omaa korvaparia eniten. Rauhan tekijän maailmoja syleilevään asenteeseen on mahdotonta olla rakastumatta kerta ja kuuntelu toisensa jälkeen. Ääripäät ovat, jos mahdollista, aiempaa kauempana toisistaan. Musta on mustempaa ja rankempaa sekä valkoinen valkoisempaa ja säihkyvämpää, kuten Puppa J asian osuvasti haastattelussa ilmaisi.

Mikäli hakemalla haluaa hakea jotain negatiivista, niin hämmentävästi albumin heikoimmat hetket osuvat alkuun. Tämän takana lienee kuitenkin enemmän oma mieltymys punkiin ja kolmantena kuultavan Saan mä elää?! -kappaleen loisteliaisuuteen kuin kahden ensimmäisen biisin heikkouteen.

Kotomaisen rytmimusiikin ystävän on helppo hymyillä.

Lisää luettavaa