Kun Teenage Fanclubista tuttu Norman Blake ja Gorky’s Zygotic Mynci -yhtyeen Euros Childs kertoivat lyöneensä melodioita pursuavat päänsä yhteen, oli monella popintoilijalla pissat housussa. Eikä suotta, sillä melodioista tai mallikelpoisista poplauluista tällä albumilla ei totisesti ole puutetta.
Kaikesta huolimatta albumiin on vaikea suhtautua. Etenkin juuri nyt, sohjoisilla ja pimeillä pyöräteillä lenkkeillessä, Jonnyn heleä, naivistinen ja näennäisen helppo kitarapop tuntuu aluksi ontolta. Tällaisia lauluja Norman ja Euros pystynevät tekemään tusinan päivässä.
Toisaalta albumin viehätys piilee juuri tuossa konstailemattomuudessa: 1960-lukulaista popmusiikkia rakastavat miehet tekevät sitä mitä parhaiten osaavat. Levyn kääntää kirkkaasti plussalle maanläheinen ja rento tuotanto. Vaikka melodiat ja harmoniat on sovitettu tarkasti, välittyy levy kuulijalle kuin hetken luomisvimmassa syntyneenä ja kerrasta purkkiin tallennettuna.
Jonnyssa ei ole ryppyotsaisuutta tai turhantärkeyttä, vaan meininki on leikkisä ja usein mennään suorastaan kieli poskessa. Vaikka yksikään laulu ei yllä aivan klassikkosarjaan, on levyllä useita helmiä. Esimerkiksi Cave Dancen pöhkö popilottelu, English Ladyn haikea melankolia ja Goldminen Nuggets-psykedelia viehättävät kovasti.
Luultavasti kaivan Jonnyn esiin seuraavan kerran kevätauringossa.