Kentin kahdeksatta pitkäsoittoa luonnehdittiin etukäteen lähinnä elektronissävytteisen Tillbaka till samtiden -levyn (2007) jatkeeksi, mutta yksiselitteisesti sitä ei Röd kuitenkaan ole. Pikemminkin kyse on modernista poplevystä, joka peilaa läpi Kentin koko kaksikymmenvuotista uraa, painottuen toki kahden viimeisimmän albumin maisemiin.
Röd alkaa kieltämättä oudosti. Avauskappale 18:29-4 on puhdasverinen virsi urkusäestyksineen ja epävireisine kirkkokuoroineen. Kontrasti seuraavana tulevaan Depeche Mode -vaikutteiseen Taxmannen-kappaleeseen on tarkoituksellisen hätkähdyttävä – erityisesti kun kappaleet on ovelasti miksattu yhteen pötköön. Samaa miksauskikkaa Kent käyttää Rödillä auliisti, luoden hivenen epäselvän vaikutelman löyhästi yhteneväisestä kokonaisuudesta. Levy kuitenkin jakautuu etäisesti toisistaan erottuviin osiin. Alkupuolen elektronisen tunnelman jälkeen Kent tarjoilee hetkellisesti perinteisempää bändi-ilmaisua kauniiden Hjärta- ja Sjukhus-balladien muodossa, ennen palaamistaan takaisin anonyymin tanssibiittiin (Vals för satan, Idioter). Levyn loppupuolella Kentin tasapainoilu kahden linjan välillä käy jo hivenen hermostuttavaksi.
Kun Kentin ansiokasta uraa katselee taaksepäin, on suuri harmi, ettei se jatkanut Du & jag döden -levyn (2005) myötä hienosti alkanutta gootahtavan eskapistista linjaa, vaan hyppäsi Tillbaka till samtidenin myötä kliinisemmän ja helppotajuisemman popin maailmaan. Röd sijoittuu johonkin näiden kahden levyn välimaastoon, valitsematta puoltansa oikein missään vaiheessa. Ounastelin, että Kent rohkaistuisi kerrankin vetämään valitsemansa linjauksen todelliseen äärimmäisyyteen, mutta toiveeni taisi olla ennenaikainen. Ehkä on jo pakko myöntää, että Kentin ikäiselle yhtyeelle tietoinen uudistuminen ja lähes pakonomaiselta vaikuttava eteenpäin pyrkiminen eivät yksinkertaisesti tuota toivotunlaista lopputulosta.
Röd sisältää paikoin kaunistakin musiikkia, mutta lopputulos näyttäytyy valitettavan tunteettomana ja ulkokultaisena kokonaisuutena. Kent – tai oikeammin laulaja Joakim Berg – on aina ollut mestari välittämään roppakaupalla tunnetta ulosannissaan, mutta nyt näin ei ole. En tahdo osoittaa syyttävästi suoraan basisti Martin Sköldin suuntaan, mutta sen jälkeen kun miekkonen löi lusikkansa bändin sävellyksiin, on niistä kadonnut paljon hyvää.
Bändiltä, joka on julkaissut Om du var härin, Music non stopin, Dom andran ja Max 500:n tasoisia kappaleita, olisi voinut odottaa paljon enemmän. Rödin laulut eivät tätä kunniakasta listaa jatka.
