KENT: Tillbaka till samtiden

Arvio julkaistu Soundissa 11/2007.
Kirjoittanut: Sami Nissinen.

Edellisen Soundin kannessa mustiin silmälaseihin sonnustautunut Kent-nelikko sanaili, että ihmisten mielipiteet eivät heitä kiinnosta. Helppohan Ruotsin suosituimman yhtyeen on tuollaisia uhota, sillä vaikka sen ura olisikin taiteellisesti mennyt alaspäin, ei tämä näy suosiossa.

Arvio

KENT
Tillbaka till samtiden
RCA

Edellisen Soundin kannessa mustiin silmälaseihin sonnustautunut Kent-nelikko sanaili, että ihmisten mielipiteet eivät heitä kiinnosta. Helppohan Ruotsin suosituimman yhtyeen on tuollaisia uhota, sillä vaikka sen ura olisikin taiteellisesti mennyt alaspäin, ei tämä näy suosiossa. Porukan puheet antoivat myös aiheen olettaa, että se olisi muuttanut radikaalistikin soundiaan. Kyse on kuitenkin kosmetiikasta, eikä perustusten uusimisesta.

Tillbaka till samtiden -albumilla analogisyntikat ujeltavat syrjäyttäen paikoin kitarat. Se sisältää myös enemmän elektronisia rytmejä kuin yksikään yhtyeen aikaisempi levy. Toisaalta mekaaninen diskorock-poljento on ollut olennainen osa yhtyeen soundia Music Nonstop -hitistä lähtien, eikä Kent ole teknologiaa vieroksunut aikaisemmissakaan produktioissa. Joakin Berg ja ensi kertaa isompaa sävellysvastuuta ottanut Martin Sköld ovat myös löytäneet muutaman Kentille ei-niin-tyypillisen sointukierron, mutta ei yhtye sen kautta toisenlaiseksi personoidu. Vaikuttaa siltä, että puheet uusiutumisesta ovat Kentille keino perustella toimintansa jatkoa. Maksavaa asiakasta kiinnostaa kuitenkin luomiskertomusta enemmän lopputulos.

Yhtyeen vahvuus on aina ollut melodioissa, ja näin on myös nyt. Levyn keskitempoisen diskopopin katkaisevat Columbus ja Sömnen ovat molemmat laatutakuun täyttäviä balladeja. Vaarallisen bassolinjan varassa kulkeva Vid din sida on ”uudistunutta” Kentiä parhaimmillaan. Useimmilla kappaleilla dekadenssia tavoitteleva yhtye kuulostaa kuitenkin jonkinlaiselta Depeche Moden kevytversiolta, ja kukapa nyt sellaista tarvitsisi?

Kentissä tökkii nykyisellään eniten se, että yhtyeen kokonaissoundi on lattea. Paria irtiottoa lukuun ottamatta sovitukset nojaavat turvallisiin ratkaisuihin: rummut läiskivät loputonta peruskomppia, kitarat soivat nyanssittomasti, suvantokohdat ovat siellä missä niiden olettaakin olevan. Kun koko hoito on vielä kompressoitu jälkikäsittelyssä kivikovaksi pannukakuksi, ei pari synatorvea tai -arpeggiota onnistu tekemään levystä hirmu herkullista.

Yhtyeen tulevaisuudesta en menisi takuuseen, mutta homma kallistuu vielä hitusen plussan puolelle.

Lisää luettavaa