KENT: Du & jag döden

Arvio julkaistu Soundissa 04/2005.
Kirjoittanut: Mikko Meriläinen.
Vapen och ammunition oli Kentille kolme vuotta sitten jättimenestys. Vastapainoksi tuolle hittejä pursuavalle, mutta etäiselle ja sliipatulle levylle Kent tarjoilee nyt synkän, raa'an ja vaativankin paketin. Palkitseeko albumi kärsivällisen kuulijansa onkin sitten toinen juttu.

Arvio

KENT
Du & jag döden
RCA

Vapen och ammunition oli Kentille kolme vuotta sitten jättimenestys. Vastapainoksi tuolle hittejä pursuavalle, mutta etäiselle ja sliipatulle levylle Kent tarjoilee nyt synkän, raa’an ja vaativankin paketin. Palkitseeko albumi kärsivällisen kuulijansa onkin sitten toinen juttu.

Alkuinnostus Du & jag dödenista oli suuri. Etenkin rokkaavimmissa biiseissä yhtye tuntui saaneen uudenlaista intoa ja levyn riisuttu ja konstailematon tuotanto tekevät siitä edeltäjiään ponnekkaamman. Välittömästi tarttuvia hetkiä levyllä ei kovin monta ole, mutta sen sijaan albumi vaikutti lupaavalta kasvajalta.

Toistakymmentä kuuntelukertaa myöhemmin levy on osoittanut todelliset, surulliset kasvonsa: kuudennella levyllään Kent on kovin harvoin jännittävä tai innostava. Säröisillä kitaroilla ja karuilla soundeilla alkupään Kent-levyt mieleen tuova Du & jag döden saa yhtyeen vaikuttamaan nälkäiseltä, mutta aidosti nälkäinen yhtye ei vakuuta olevansa.

Du & jag döden on alusta loppuun synkkä levy. Se alkaa komeasti The Curen tavoin jylisevällä 400 slagilla ja päättyy Mannen i den vita hattenin ”Vi ska alla en gång dö” -mantraan. Joakin Bergin sanoitukset ovat synkkyydessäänkin kauniita ja kiehtovia, mutta suurimmalle osalle suomalaisista faneista niillä ei ole merkitystä.

Musiikillisesti Kent ei kuitenkaan ole kotonaan pimeydessä, vaikka melankolinen se on aina ollut ja usein vaikuttavin tuloksin. Nyt yltiöpäinen synkkyys kääntyy paikoin vieraannuttavan kylmäksi tylsyydeksi: esimerkiksi Romeo återvänder ensamista kuulee kiusaannuttavasti, kuinka kohtalokkaan synkkä Kent yrittää olla siinä onnistumatta.

Vaikkakin turhauttava, ei levy kuitenkaan toivoton ole. Max 500 ja Main & Palace osoittavat Kentin edelleen taikovan sekä radiokelpoisia että kuuntelua kestäviä hitteja. Klåparen puolestaan on täydellisesti melankoliassa uiva majesteettinen teos, jonka kertosäe on Kentin uljaimpia hetkiä.

Suurimmat ongelmat ovat yllättäen hitaimmissa biiseissä, joissa Kent on yleensä ollut parhaimmillaan. Tällä kertaa balladit eivät tahdo kantaa edes ensimmäiseen kertosäkeeseen asti, pahimpia esimerkkejä tästä ovat aneeminen Rosor & palmblad sekä Järnspöken, jonka akustinen sovitus on kaunis, mutta yllätyksetön.

Aikuisten miesten rokkauksen ei tarvitse kuulostaa aikuisrockilta, mutta Kent alkaa olla pelottavan lähellä sitä. 

Lisää luettavaa