Ruotsin lähihistorian suurimman bändin luomisvoima ei näytä ehtymisen merkkejä. Box 1991-2008 oli Kentin levytysuran ensimmäinen massiivinen tilinpäätös ja nyt yhtyeeltä tulee kahden ja puolen vuoden sisällä jo kolmas albumi.
Kentin tapauksessa määrän ei voi kokonaan väittää korvaavan laatua, mutta tietynlaista rutinoitumista on silti havaittavissa. Vieläkin bändin parhaina levyinä muistettavien Isolan (1997) ja Hagnesta Hillin (1999) asettama standardi on toisaalta niin korkea, että tuskin kukaan uskoo Kentin yltävän enää samalle tasolle.
Jag är inte rädd för mörkret on Kentin kymmenes studioalbumi. Sillä bändi tasapainoilee koneiden käytön ja kitaravetoisen ilmaisun välillä. Tuttu tyyli on kaikkinensa tallella ja biisien vakaa melodisuus aiheuttaa sen, että tempoltaan ripeämmätkin raidat tuntuvat hitailta.
Levyn sävellysmateriaali on tavallaan harmittavankin tasalaatuista. Yksikin selkeä hitti tai rimanalitus olisi piristänyt kokonaisuutta. Tällaisena Jag är inte rädd för mörkret on kohtelias ja harmoninen kuin ruotsalaisen yhteiskunnan virallinen kuva.
Vähemmillä koneilla työskennellessään Kentissä oli terävyyttä ja intohimoa, mutta bändin nykyinen pyöreämpi soundi antaa pahimmillaan vaikutelman laiskuudesta. Jag är inte rädd för mörkret ei silti ole missään tapauksessa huono levy. Kentin aikaisempien saavutusten rinnalla se kuitenkin on rutiinisuoritus.
