KENT: Vapen & Ammunition

Arvio julkaistu Soundissa 04/2002.
Kirjoittanut: Jorma Jortikka.
Jälkeenpäin on helppo ennustaa menneisyyttä. Niin lattealta kuin sen sanominen tuntuukin, tänään näkee selvästi, mitä tapahtui Kentin historiassa viiden vuoden aikana tästä päivästä taaksepäin.

Arvio

KENT
Vapen & Ammunition
RCA

Jälkeenpäin on helppo ennustaa menneisyyttä. Niin lattealta kuin sen sanominen tuntuukin, tänään näkee selvästi, mitä tapahtui Kentin historiassa viiden vuoden aikana tästä päivästä taaksepäin.

Kent kulki selkeästi vuoden 1997 läpimurtoalbumillaan Isola yhden tien päähän. Määrätietoisesti rytmikonein paalutetut rockkappaleet oli viety äärimmilleen sekä tarttuvuudessaan, dramatiikassaan että kaupallisessa kiinnostavuudessaan. Albumin yleissointi oli kylmähkö, mutta se sopi saumattomasti laulaja Jocke Bergin vieraantuneeseen laulutapaan ja jopa koko yhtyeen keskenään ruokkimaan ajattelutapaan kaikkien vihaamasta yhtyeestä.

Isolan seuraajalla Hagnesta Hill -albumilla (1999) Kent koetti jatkaa tunteikkaan kitararockin viemistä eteenpäin, mutta tehtävä jäi kesken. Kaupallinen menestys ei ollut edeltäjänsä veroinen, minkä johdosta albumia pidettiin epäonnistuneena. Jos sitä ei verrata Isolaan, millä tahansa muulla mittapuulla mitattuna kyseessä oli vähintään upea levy.

Kentin syntymästä on tänä keväänä kulunut yhdeksän vuotta, ja juhlan kunniaksi yhtye on ottanut uuden suunnan musiikilleen. Rytmikoneet ja massiiviset kitaravallit on hylätty, ja niiden tilalla on aikaisempaa lämpimämpi lähestymistapa. Voimalla runnottu dramatiikka on vaihtunut rentouteen ja vapasti elävään, luonnollisempaan tunnelmaan. Epätoivo ja pessimismi ovat antaneet tilaa surumieliselle toiveikkuudelle. Vapen & Ammunition -albumin yleissoinnista voi lisäksi päätellä, että Kent-leirissä on ehditty kuunnella ahkerasti 80-luvun popmusiikkia. Leimallisesti sävellyksistä, soundeista tai tuotannosta ei tuota vuosikymmentä löydy, mutta pieniä viitteitä on kautta linjan. Suhisevasta hi-hatista eikä puolihumppaavasta, yksinkertaisesta boogiekompista voi erehtyä.

Albumin ensisinglen Dom andra ratsastuskomppi ja vihellys tuovat mieleen Kate Bushin tuotannon Hounds Of Love -ajalta. Lisäksi sinkkuvalinnan tekee erikoiseksi se, ettei laulussa ole lainkaan kertosäettä, sillä sen korvaa vihellyssoolo. Riskinottokykyä Kentiltä ei ainakaan puutu. Elite puolestaan on oikea yleisönlaulatuskappale. Hidas, sykkivällä kompilla kulkeva laulu ja tukeva hoilauskuoro varmistavat asian, että kun Kent on keväällä Suomessa kiertueella, niin sytkärit valaisevat klubeja. Keinahteleva Kärleken väntar on kuin suoraan Bo Kaspers Orkesterin nykyisesta, kevyesti soulahtavasta repertoaarista.

Nimestään huolimatta Kentin uusi albumi ei pauku eikä räjähtele. Se ei kovin hurjasti edes rockaa, sillä pääasiassa sävelmät ovat lempeitä folkin ja popin yhdistelmiä. Vauhdikkaimmillaan Kent on boogiejyräyksissä Pärlor ja FF.

Kent on hakenut uutta innostusta myös vierailijoista. Titiyo laulaa Jocken kanssa Duett-herkistelyssä, ranskalaislaulajatar Nancy Danino tuo eksotiikkaa FF-lauluun ja albumin päättävän Sverigen tunnelma lähtee pelkästään Jojje Wadeniuksen akustisesta kitarasta. Instant-hittien puutteesta huolimatta Kentin uusi tyylisuunta on miellyttävä paluu vanhaa aikaan. 

Lisää luettavaa