Suomenkielisen häröilyelektron uusin tulokas Hämärä taiteilee parillakin rajapinnalla. Kaikenkarvaista konemusiikkia risteyttävän yhtyeen retroilevat chip tune -vaikutteet virittävät hienoista camp-tunnelmaa, mutteivat kuitenkaan sysää duoa postmodernin ironian kurimukseen, jonne monet muut kotimaiset elektroartistit ovat pää pystyssä loikanneet. Ajan hengen vastaisesti kyseessä onkin pohjimmiltaan varsin vakavamielinen yhtye – kenties liiankin kanssa.
Nimensäkin puolesta synkistelyyn taipuva Hämärä säilyttää viileän etäisyytensä läpi levyn, eikä estottomalle hurmokselle anneta tilaa. Tämä on sääli, sillä monet kappaleista voisivat hyötyä ekstaattisiin korkeuksiin kasvavista kliimakseista. Vakavamielisyys sävyttää myös solisti Nina Niskalan varsin tavanomaista tulkintatapaa, joka kalpenee tuottaja Ville Erikssonin epäsovinnaisen äänimaailman rinnalla.
Ensikosketuksena Hämärä on kuitenkin auttamattoman kiehtova. Raja ja Ukkonen antavat vahvoja viitteitä duon kyvystä kutoa vangitsevia äänimaisemia ja tarttuvia sävellyksiä. Debyytin puutteista huolimatta Hämärän konseptista on vaikea löytää säröjä, joita ei ajan kanssa paikkaisi.