Pienestä suureksi, tyhjästä täydeksi. Kaava on pop-musiikissa niin tuttu, ettei muita vaihtoehtoja tule aina ajatelleeksikaan. Onneksi Let’s Eat Grandman luovuus kantaa totunnaisuuksien yli. Kolmannella levyllään duo kutistaa sointiaan kappale kerrallaan, kunnes jäljelle jäävät tunnusteleva kitara, hennoksi hapertunut laulu ja autiutta kiertelevä tunne. Lopulta ei ole niitäkään.
Rakenne on osa Two Ribbonsin sanomaa. Jopa alkupuolen elektronisia rytmejä ja runsaita sävelkulkuja varjostaa menetyksen tuntu. Jenny Hollingworth käy läpi vuonna 2019 kuolleen puolisonsa muistoa, Rosa Walton puolestaan hiljattaista identiteettikriisiään. Samalla punnitaan ystävyyttä. Painavimmat sanansa kaksikko omistaa toisilleen: erkaantumisen pelkona, voimattomana avunpyyntönä ja tarpeena kyseenalaistaa mennyt.
Musiikki pysäyttää kaikissa muodoissaan. Ensin ilotulitusrakettien valossa välkehtivä suru pakottaa hiljentymään, sen jälkeen katoavaisuuden taju teroittaa jokaisen äänen arvokkaaksi. Ja kun instrumentaatiot vähitellen keventyvät ja struktuuri hajoaa, saapuu kaksikko jonkin puhtaan äärelle.
”And I wanna find the answer / but I can only be your best friend / and hope that that’s enough”, laulaa Hollingworth Waltonille päätösraidalla. Sitten tärkein on sanottu. Ja kaikki voi alkaa uudestaan.