Levyarvio: Lasimeren häikäisevän kirkkaat sävyt – Ultramariinin paluulevy on tehty intohimolla ja antaumuksella

Ultramariini
Lasimeri
M.dulor

Ultramariini aloitti uransa aikana, jolloin suomirock oli terminä kirosanaakin pahempi. Aivan liian suuri osa suomenkielisistä rockbändeistä oli hairahtunut heikkotasoiseen runouteen, Nirvana-lähtöiseen hiljaa-kovaa-hiljaa -dynamiikkaan ja yliyrittämiseen. Samalla suuri osa vanhoista suomirockbändeistä oli lopettanut, tauolla tai muuten huonossa jamassa.

Ultramariinin debyyttialbumi Juuri ja juuri olemassa (2003) pyyhki kaiken tämän pois. Levy oli kaunis ja dramaattinen, runollinen ja ymmärrettävä – kaikkea sitä, mitä moderni suomirock oli yrittänyt olla. Levyn kappaleet Kalpea tähteni ja Elohopeaa kuuluvat yhä suomenkielisen rockmusiikin upeimpiin teoksiin.

Bändi julkaisi kolme albumia, joista viimeinen, Ydin, ilmestyi vuonna 2010. Siinä vaiheessa yhtyeen laulaja Matti Johannes Koivu oli jo aloittanut soolouransa.

Lasimeri ei kuulosta lainkaan perinteiseltä comeback-levyltä. Se ei ole nostalginen albumi, jota pitäisi diggailla ymmärtäväisesti vanhojen muistojen vuoksi

Johtuuko sitten ympäröivän maailman muutoksesta, nykyisen suomirockin toiveita herättävästä tilasta vai mistä, mutta Lasimeri ei kuulosta lainkaan perinteiseltä comeback-levyltä. Se ei ole nostalginen albumi, jota pitäisi diggailla ymmärtäväisesti vanhojen muistojen vuoksi, eikä se totta vie kuulosta levyltä, josta aika olisi ajanut ohi. Päinvastoin, Ultramariini on tehnyt yhden vuoden 2018 parhaista kotimaisista albumeista.

Levyn avaava biisikolmikko Utopia, Lasimeri taivaansini ja Impressionisti maalaa kuvan kuulaasta kaupungista, ehkä kesällä, keskellä hyvästejä. Koivu tulkitsee laulut poikkeuksellisella intohimolla muun bändin soittaessa antaumuksella, tarkasti ja taitavasti. Sovitukset on tehty huolellisesti, vailla hittihakuisuuden painolastia.

Ultramariinin värit eivät ole haalistuneet viidessätoista vuodessa ollenkaan.

Ei me varmaan koskaan lopeteta, vaikka nyt pidemmälle meneviä suunnitelmia ei olekaan.

Olette julkaisseet uutta musiikkia ensimmäisen kerran sitten vuoden 2010. Laulaja Matti Johannes Koivu, mikä on muuttunut kahdeksan vuoden aikana?
– Oikeastaan mikään ei ole muuttunut, mikä on aika erikoista. Kitarat ja kaupungit vaihtuvat, mutta me teemme yhä samoja juttuja ja innostumme samoista asioista. Ultramariinihan on myös maantiedettä, eli Hämeenlinnan Sairion kaupunginosan maisema ja tapahtumat kuuluvat meidän musiikissamme. Iso muutos on tietysti se, että Ydin-albumin sanoista vastannut Ville Aalto ei ole enää bändissä.

Olet kirjoittanut albumin avaavaan Utopiakappaleeseen säkeen: ”Kuusi kieltä rakkauden, nyt viisi vain, tiedän sen.” Lauletaanko siinä Villelle?
– No ehkä se kertoo enemmän aikuistumisesta, eli siinä lauletaan kaikille. Mutta onhan se Villellekin, sillä totta kai olisin toivonut, että hän olisi ollut mukana tekemässä tätä levyä.

Ero on yksi albumin teemoista. Muodostavatko Lasimeren tekstit yhtenäisen kokonaisuuden?
– Lasimeri on elämäntilannelevy, niin kuin kaikki levyt tuppaavat olemaan, ja ehkä erolevykin, kun on niin outoa tehdä musiikkia vain nelistään. Ehkä albumi kertoo kuitenkin eniten siitä, kun yhtä tunnetta ei ehdi kokea loppuun ennen kuin seuraava jo alkaa.

Onko Ultramariini tulossa takaisin jäädäkseen vai onko tämä vain muutaman kuukauden mittainen luokkakokous?

– Ei me varmaan koskaan lopeteta, vaikka nyt pidemmälle meneviä suunnitelmia ei olekaan. Toisaalta ei tämä luokkakokouskaan ole, koska olemme luoneet uutta musiikkia – ja sehän olisi luokkakokoukseen aivan liian vaativaa.

Teksti: Antti Granlund