Brittilehdistö on hehkuttanut Nérijaa niin ankarasti Lontoon kuumimmaksi jazz-tulokkaaksi jo ennen tätä debyyttialbumia, että odotukset olivat kai liiankin kovat. Ei niin, että materiaali − kaikki seitsikon jäsenet kunnostautuvat vuorollaan säveltäjinä − olisi huonoa, mutta ei se veriä seisauta eikä ole läheskään niin villiä kuin meno lavalla kenties on. Vähän yli parikymppisten naisten Karibialle ja Afrikkaan juontuvia juuria on korostettu niin, että kuunnellessa ihmetyttää lopputuloksen umpijatsillisuus: paikoin se voisi olla joltain 60-luvun Blue Note -levyltä.
Tarkempi kuuntelu paljastaa rytmiikassa ja puhallinsovituksissa afro-, hiphop- ja karibialaisvaikutteita, mutta ne eivät juurikaan nouse pintaan. Sitä hallitsee (juuri Flow’ssa ja Porissa omalla bändillään nähdyn) Nubya Garcian (tenori), Sheila Maurice-Greyn (trumpetti), Cassie Kinoshin (altto) ja Rosie Burtonin (pasuuna) torvisektio ja se soikin maukkaasti, joskin aika cerebraalisti. Kukaan ei heittäydy hurjaksi. Yksilösuorituksissa huomio kiinnittyy eniten ehkä Shirley Tettehin moni-ilmeiseen, paikoin vaivihkaa kiitettävän funkyksi äityvään kitarapolitiikkaan.
Hiukan kohteliaaksi jäävää kokonaisvaikutelmaa voimistaa myös äärimmäisen demokraattisesti tasainen miksaus. Kuuntelua Blume kuitenkin kestää hyvin ja sehän puhuu sisällön puolesta.