Levyarvio: Saran introverttiys antaa periksi – Summa-albumi on kylmä, massiivinen ja hämmentävä

Sara
Summa
6162 Viihde

Omintakeisin sävyin sinänsä helposti lähestyttävää mutta samalla hyvinkin haastavaa musiikkia tehnyt Sara on kehittynyt ja muuttunut aikojen saatossa kadottamatta ominaisia elementtejään. Sen sointi on virtaviivaistunut ja keventynyt, mutta nyt soundi uudistuu riipivämpään suuntaan.

Pitkän julkaisutauon pitänyt yhtye on hakenut musiikkinsa uuden tulokulman etäisesti Nine Inch Nailsin industrialin ja Musen dystopiapaatoksen seutuvilta. Saran ydinmehu on tallella, mutta pinta on varsin tanakasti prosessoitu ja elektroninen. Nu- tai vaihtoehtometallilla aloittanut yhtye on silti edelleen omalla polullaan, vähän kuten toinen loistava yhtye Deftones. Sara vain uskaltautuu nyt kauemmas tutulta väylältään. Myös sanoituksellisesti bändi tuntuu hellittävän introverttiydestään.

Sara ei ole kadottanut särmäänsä, mutta on antanut jossakin mielessä myöten helpomman lähestymisen edessä.

Summan materiaali paljastuu tyylillisesti varsin laveaksi. Mukana on hyvin raskaita osioita, tuttua pop-herkistelyä ja suuria kaaria. Aikuisemman ja sävellyksellisesti linjakkaan ilmaisun Sara on löytänyt metallisen ilmaisunsa kumppaniksi jo kauan sitten. Summan muokatun äänimaiseman ansiosta lopputulos on kylmä, massiivinen ja hämmentävä.

Summa on viiltävä mutta linjakas kokonaisuus, jossa yhtyeen uraa alusta asti seuranneelle on turhan laimeita hetkiä loistavien seassa. Intensiteetti ei pysy helpoimpien kappaleiden kohdalla samalla tasolla kuin kovimpien raitojen. Maaninen Avaa se ovi tai yhtyeen perinteitä kunnioittavammat Ei me olla ainoita ja Tahto ovat erilaisia ja silti erinomaisia. Sara ei ole kadottanut särmäänsä, mutta on antanut jossakin mielessä myöten helpomman lähestymisen edessä.

Saran laulaja Joa Korhonen, miten bändin nu-metal-juuret kuuluvat nykyilmaisussa? Onko nyt luontevampaa syleillä niitä ”aikuisin ottein” ja ehkä kehittyneen sävellystajun kautta?
– Kyllä ne kuuluu isoina, mahtipontisina kertosäkeinä enkä niistä ole pyrkinyt eroon. Enää ei tarvitse väkisin hakea monimutkaisimpia sävelkulkuja vaan voi luottaa kokonaisuuteen ja tunnelmaan, mikä biisistä muodostuu.

Saralla on yhä tarjottavana maailmanluokan kamaa, mutta laulukieli on edelleen suomi. Miksi? Eikö kansainvälinen suksee kiinnosta?

– Tämä nousee pintaan säännöllisin väliajoin meidän keskusteluissa. Ehkä jollain tasolla pelkää, että siinä rikottaisiin jokin osa Sarasta. Eikä kielen muuttaminen automaattisesti toisi kansainvälistä sukseeta, vaikka tokihan sellainen kiinnostaa! Ehkä seuraava levy sitten, tai sitä seuraava.

Enää ei tarvitse väkisin hakea monimutkaisimpia sävelkulkuja vaan voi luottaa kokonaisuuteen ja tunnelmaan, mikä biisistä muodostuu.

Tuotannollisesti levy kuulostaa erittäin suurelta. Miten tarkkaan lopputulos oli mielessä biisientekovaiheessa?
– Avaa se ovi oli ensimmäinen biisi josta löysin raskasta, dystooppista ja synkkää soundia, mitä halusin levylle. Kuva lopputuloksesta oli selkeä. Soundi on osa biisinkirjoitusprosessiani. Miksasin biisit meidän mielestä valmiiksi, ja Arto Tuunela pisti vielä yhden pykälän lisää. Ilman Artoa levy ei kuulostaisi niin järkyttävän suurelta.

Raskas ote on ollut aika kätkössä Saran ilmaisussa. Onko hevin ilmaisun käyttäminen taas havaittu oleelliseksi osaksi yhtyeen ideaa ja leivottu soundiin sisään erilaisella ajatuksella?
– Sara on joskus ollut metallia, nykyään ehkä modernia elektronista vaihtoehtorockia. Mihin suuntaan oma musiikki menee, on täysin sattumaa, joku soittaa innostavan biisin tai itse löytää musaa mihin uppoutuu. Sattumien summa.

Kimmo K. Koskinen