SARA: Se keinuttaa meitä ajassa

Arvio julkaistu Soundissa 2/2012.
Kirjoittanut: Antti Luukkanen.

Roskisprinssi tuskin jää merkittävänä lukuna suomalaiseen elokuvahistoriaan, mutta yksi tärkeä vaikutus sillä sentään oli. Saralta leffan soundtrackille tilattu Hector-laina Yhtenä iltana nosti kertaheitolla bändin koko kansan artistiksi. Ja aivan ansiosta.

Arvio

SARA
Se keinuttaa meitä ajassa
Mercury

Roskisprinssi tuskin jää merkittävänä lukuna suomalaiseen elokuvahistoriaan, mutta yksi tärkeä vaikutus sillä sentään oli. Saralta leffan soundtrackille tilattu Hector-laina Yhtenä iltana nosti kertaheitolla bändin koko kansan artistiksi. Ja aivan ansiosta. Itse tulkinta oli modernista hengestään huolimatta onnistunut eikä ”työn sankari” -prenikoita paljon mieluummin jakaisi kuin Suomen pienimmästä kaupungista Kaskisista aikoinaan ponnistaneelle yhtyeelle, joka ei totisesti ole valinnut helpointa tietä menestykseen.

Pitkään Saraan on suhtautunut enemmän tsemppaamalla kuin raivona diggailemalla. Yhtye on osoittanut taitonsa toistuvasti hienoilla yksittäisillä kappaleilla ja ihailtavan kärsivällisellä tyylinsä kehittämisellä. Se keinuttaa meitä ajassa ei olisi syntynyt, ellei bändi olisi käynyt juuri tätä levyä kohti edeltävillä albumeillaan He kutsuivat luokseen (2006) ja Veden äärelle (2008). Uskallan tulkita myös Joa Korhosen ilmeisesti projektiksi jääneen Meadow Islandin olleen hyödyksi alkuperäisyhtyeen linjan selkeyttämisessä.

Tuskin Sara on nytkään bändinä valmis, mutta juuri tämän voisi helposti ajatella olleen koko ajan tekijöidensä tavoitteena. Kauneusvirheet, liian selvät vaikutteet ja tiettyjen ominaispiirteiden mukana roikottaminen, ovat nyt kaikki siirretty sivuun ja Se keinuttaa meitä ajassa kasvaa yhtyeen parhaaksi julkaisuksi. Enää Saraa ei kehtaisi kuvata aikuiseksi kasvaneeksi nu metal -bändiksi, vaan yhdeksi eturivin suomalaiseksi rockyhtyeeksi. Silti sen tunnistaa omaleimaiseksi itsekseen. Ainoa ulkopuolinen mielleyhtymä on Joa Korhosen entisestään luonnollisemmaksi muuttunut ilmaisu, joka muistuttaa fraseeraukseltaan hämmästyttävän paljon Samae Koskista.

Levy on kiitettävän orgaaninen, vaikka Sara ei ole vieläkään täysin luopunut pakkomielteestään äkkiä vanheneviin konesovituksiin. Kitarat palvelevat tarkoitustaan eivätkä väen vängällä muistuta, että Sara on joskus ollut metallibändi. Kieltämättä kiehtoisi kuulla nämä samat kappaleet sovitettuna tätäkin vahvemmin popmusiikin ehdoilla, sillä parhaimmillaan niissä on jopa folkin kaikuja, joita soisi entisestään nostettavan esille. Kuvaavaa on, että välisoitonomainen instrumentaali I on yksi albumin kulmakiviä.

Hienokseltaan kappaleet toistavat samoja elementtejä ja teksteissä on siellä täällä turhankin juhlavaa otetta, mutta liiemmin ne eivät häiritse. Paljon useammin kappaleet nostattavat kylmät väreet pintaan. Dramaturgian keinot, laaksot ja kukkulat Sara on aina osannut sijoittaa oikeille paikoilleen. Nyt paisuttelu ja jarruttelu on täydellisessä balanssissa, mutta kuskin paikalla on bändi itse. Sara ei automaattivaihteita tarvitse.

Lisää luettavaa