Konepopin parissakin seikkaillut Sara soi yhdeksännellä albumillaan taas raskaana, jopa raskaampana kuin koskaan. Itse asiassa Pimeys laahustaa usein samanlaisilla doomin ja gootin välisillä autiotaipaleilla kuin Type O Negativen ja My Dying Briden kaltaiset ysärisuosikkini. Elämän raskaus painaa musiikkia suohautaan, mutta melodioissa ja Joa Korhosen laulussa ja sanavalinnoissa kuuluu tuhoon tuomittu, korventava romantiikkakin.
Värit ovat silti musta ja harmaa. Edes synkän rakkauden purppuraa ei Pimeys tarjoa. Liikaa on nähty ja liikaa menetetty sellaisiin elkeisiin.
Saran juhlallinen sinfonisuus tekee vaikutuksen. Kitaroiden ja koskettimien äänimassa sulaa mereksi, jossa Korhosen laulukin kuuluu vain yhtenä elementtinä muiden joukossa. Kaihoa ja pessimismiä hän ilmentää, mutta abstraktilla tavalla. Oranssin Pazuzun Jun-Hisin rääkyvierailu Taivas-biisissä on hätkähdyttävä ja melkein ainoa kuulijan todella herättävä nyanssi.
Hukkumisen sanotaan toisaalta olevan kivuttomimpia tapoja kuolla. Pimeys tuntuu hyppäämiseltä sillalta hyiseen virtaan ja kuolemasta nauttimiselta. Tavallaan Sara on saavuttanut tuotantonsa loogisen kliimaksin.
