LUCINDA WILLIAMS: World Without Tears

Ensivaikutelma pettää usein. Pistin Lucinda Williamsin tuoreen albumin soimaan taustalle, kun tein työhuoneessani tavallista arkiduunia. Kuuntelin puolella korvalla, enkä pitänyt kuulemastani vähääkään. "Itsesäälissä piehtaroivaa kantria, joka-paikan-perusbluesia, vetelää keski-ikäistä rappia ja riipivää rock-kitaraa, liian monia mausteita ja liian vähän asiaa!", tuumin ja siirsin albumin viikoksi syrjään. Kun otin todella tehtäväkseni paneutua World Without Tearsin maailmaan, se avautui hetkessä.

Ei tämä ole aivan muutaman vuoden takaisen Car Wheels On A Gravel Roadin veroinen mestariteos, mutta kyllä Lucinda Williams taas todistaa olevansa singer/songwriter -koulukunnan ehdotonta eliittiä. World Without Tears syntyi aiemmista albumeista poikkeavalla tavalla. Tällä kertaa ei nimittäin päädytty isoon studioon kokeneiden sessiomuusikoiden kanssa. Lucinda vetäytyi oman bändinsä (kitaristi Doug Pettibone, basisti Taras Prodaniuk ja rumpali Jim Christie) kanssa vanhaan maalaistaloon, ja siellä muun muassa Bob Dylanin äänittäjänä kannuksensa ansainneen Mark Howardin johdolla syntyi tämä kotoisan lämmintä live-tunnelmaa hehkuva albumi. Soinniltaan – ja oikeastaan tunnelmiltaankin – levy muistuttaa Howardin äänittämää ja Daniel Lanoisin tuottamaa Dylan-albumia Time Out Of Mindia.

Lucinda Williams on ainutlaatuinen niin laulajana kuin lauluntekijänäkin. Hänen jännittävästi viipyilevä, ikään kuin melodiaa hyväilevä, äänensä soi aikuisella tavalla sensuellina, samalla kertaa sekä haavoittuvana että itsetietoisena. Hänen tekstinsä käyvät asioiden ytimeen suoraan – mitään peittelemättä, mitään selittelemättä ja mitään anteeksipyytämättä. Ne kertovat depressiosta, huumeongelmista, monenlaisesta ihmiselon kurjuudesta, mutta toivottomia ne eivät ole koskaan, sillä vain silloin, kun tarpeeksi syvällä käy, voi löytää uuden tien – eli niin kuin Lucinda laulaa burn out -tunnelmista Ventura-laulussaan: "Lean over the toilet bowl/And throw up my confession/Cleanse my soul/ this hidden obsession."

Kaikille pahasta kantri-allergiasta kärsiville tehtäköön tiettäväksi, ettei Lucinda Williamsin musiikki muistuta vähääkään Tammy Wynettea tai Shania Twainia, mutta monessa kohdin se tulee hyvinkin likelle Patti Smithiä.