On suoranainen ihme, että kiireisenä miehenä pidetyn Janne Haaviston aikatauluun mahtuu peräti kaksi uutta ja samanaikaista julkaisua. The Farangs -yhtyeen ilmaisuvälineenä toiminut oma levy-yhtiö laajentaa repertuaariaan ja esittelee ensimmäiset, varsin lennokkaat Farangs-johdannaiset.
Haaviston ja laulaja Chris Coten kanssa duona tehty Lost Weekends voisi kuullun perusteella olla yhtä hyvin emobändinsä tuotos. Leppoisasti rullaava levy on takuuvarma yhdistelmä tutuksi tulleita elementtejä: ripaus persoonallisinta americanaa, hitunen itämaiden eksotiikkaa ja kosketus kotimaisuutta, omintakeisin soundein.
Rumpalina, säveltäjänä ja tuottajana tunnettu Haavisto käsittelee lyömäsoittimien ulkopuolelle laajasti venyvän soitinarsenaalinsa kadehdittavan suvereenisti. Egoistisen sooloilijan syndrooma ei pääse Lost Weekendsilla valloilleen ensinkään, vaan lopputulos on sulavan yhtenäinen, kuin bändi puhaltamassa yhteen hiileen. Coten juureva mutta notkea ääni nivoo levyn yhteen ja soi parhaimmillaan mutaisen bluesahtavissa The Bitter Groundissa ja I’m A Criminalissa.
Kiekkoa kuunnellessa tulee jälleen mieleen elokuvavertaus. Tällä kertaa Haavisto ja Cote käsittelevät musiikkia kuin Wim Wenders elokuvaa. Kaasupoljinta ei pidetä suotta pohjassa, kun vähempikin puksutus vie eteenpäin.
Kiire loppuu tyystin Haaviston ja F-perheeseen kuuluvan Miikka Paatelaisen ambient-teoksessa Helsinki. Kolme 13-minuuttista, millimetreittäin etenevää raitaa yhdistyvät neljännessä indeksissä yhdeksi kokonaisuudeksi. Tekijöiden valloittavasta huumorintajusta kertoo kaikuisan ja tunnelmaltaan pysähtyneen levyn mukana tuleva ohje vaihtoehtoisesta ”kotiteatterista”: polta levyn kolme ensimmäistä raitaa erillisille levyille, hoida kolme cd-soitinta ja pyöritä samanaikaisesti.