John Lydon hallitsee mediapelin. Sen välineiksi ovat kelvanneet niin poleemiset mielipiteet kuin porkkanaväriset hiuksetkin. Lööppeihin sopivia lausuntoja miehestä onkin irronnut julkisuuteen syöksymisen alusta asti enemmän kuin kestävää musiikkia. Eikä ihme, sillä tuo syöksy oli punkin kulmakivi, klassikkolevy Never Mind The Bollocks.
The Sex Pistolsin hajottamisen laineet olivat tuskin laantuneet, kun Johnny Rottenin jo kerrottiin nousseen postpunkia, poppia ja dubia uniikisti yhdistelevän Public Image Limitedin keulakuvaksi. 1980-luvun lopulla hiipuneen toiminnan jälkeen koittaa paluun aika. Lydonin omaperäinen, vastustamaton ääni leijuu PiLin tuoreen materiaalin päällä taas kuin korppikotka vaanien, rääkyen ja ivaten. Mutta siihen se jääkin. 20 vuoden tauon perään studioon palannut yhtye ei jaksa puhaltaa henkeä tympeään ja huolestuttavan päämäärättömään kelaukseensa, jossa indeksinumero muuttuu toiseksi eikä ketään kiinnosta.
Myös This Is PiLin jälkeen bändin paras tuotos on Album (1986), jolta lohkottiin Music Televisionissakin viljalti näkyneet sinkut Rise ja Home. Merkillepantavaa Lydonin uran toisessa täysosumassa oli tekoprosessi: tuottaja Bill Laswell ohjasi punk-ikonia tekemään täydellisen antipunk-vedon kutsumalla sessioihin Steve Vain, Jonas Hellborgin ja Tony Williamsin kaltaisia supermuusikoita. Vastaava ravistus olisi tehnyt terää nytkin.