RED HOT CHILI PEPPERS: I’m With You

RED HOT CHILI PEPPERS
I’m With You
Warner Music

Enpä ole ennen Aki Kaurismäkeä ja Red Hot Chili Peppersiä samaan ajatusketjuun yhdistänyt, vaan I’m With You tuntuu olevan Peppersille samaa kuin Laitakaupungin valot Kaurismäelle: teos, jossa tekijä parodioi ilmeisen huomaamatta omaa tuotantoaan ja saa vastaanottajan tuskastumaan. Tuoreen Le Havren pitäisi olla taas totutun laatuisaa Kaurismäkeä. Jos tämä pitää paikkansa, I’m With You ei ole Red Hot Chili Peppersin Le Havre.

Ilahduttavaksi laskettakoon se, että Red Hot Chili Peppersin uusi kitaristi Josh Klinghoffer hoitaa hommansa. Masentavampaa on se, että RHCP:n nykytoimiin käy täsmälleen sama sanapari – tai oikeammin yhtye tuntuu hoitavan hommansa harmittavan usein autopilotilla ja painuvan takahuoneeseen muistelemaan parempia päiviä.

I’m With Youlla Peppers joutuu pärjäämään ilman bändistä taas kerran lähteneen John Fruscianten kitarointia. Kuten todettu, Klinghoffer pärjää mainiosti jatkaessaan Fruscianten viitoittamalla ”vähemmän on enemmän” -ajattelun tiellä. Jotain on kuitenkin menetetty kitaramestarin lähdön myötä, esimerkiksi uskallusta. Kuten aina, Peppers on parhaimmillaan nimenomaan venyttäessään ja rikkoessaan itse asetettuja rajojaan.

Monarchy Of Rosesin diskokompit ja Look Aroundin kaltaiset funkrock-hybridit on kuultu tuskastuttavan monta kertaa. RHCP tuntuu ajattelevan, että aina kun tällä alueella liikutaan, tuloksena on Suck My Kissin tai Give It Awayn kaltainen hikinen timantti. Ei ole, eivätkä Flean ainaispätevä bassottelu tai Chad Smithin verevä lyömäsoitintaiteilu riitä vielä tekemään aihiosta biisiä. Annie Wants A Baby on sekin perin heikosti naamioitu versio Californicationista.

Mutta ei peliä ole vielä menetetty. Goodbye Hooray rockaa muita rosoisemmin. Bonuksena ilahduttaa hämyisä väliosa, jossa tuntuu olevan Curtis Mayfieldin The Superfly -soundtrackin tunnelmaa. Brendan’s Death Song alkaa akustisena ja loppua kohden muuttuu messuksi, jossa Smithin rummut tekevät jyhkeää johtotyötä. Even You Brutus? tarjoilee The Beatles -henkistä pianoa ja hiphopia. Happiness Loves Company, albumin pakottomin poplaulu, vihjaa, että RHCP:n pojat ovat kuunnelleet vakiosuosikkiensa lisäksi Kaiser Chiefsin ja Franz Ferdinandin kaltaisia yhtyeitä.

Toivottavasti Peppers älyää lähteä evakkoon mukavuusalueeltaan, vaikka autopilotille toki riittää ymmärtäjiä. Suomessakin albumi meni heti listaykköseksi. Jokin saa minut uskomaan, että bändillä on vielä potentiaalia tehdä Breaking The Girlin kaltaisia lajityypeistä riippumattomia päänräjäyttäjiä.