Erääksi Red Hot Chili Peppersin uran taitekohdista muodostunut Stadium Arcadium (2006) ei todellakaan ollut mikään White Album, mutta löytyi siltä sentään roppakaupalla enemmän ideaa kuin täysin turhalta I’m With You -kiekolta (2011). Romanttiselta kantilta katsottuna Peppers on Peppers vain John Fruscianten kanssa, mutta ei bändin edellisen levyn huonoutta voi missään nimessä Josh Klinghofferin piikkiin laittaa.
Viisi pitkää vuotta on taas kulunut ja koittaa uuden RHCP-albumin aika. Nykyäänhän rockin jättiläisillä ei oikeasti olisi minkäänlaista velvollisuutta julkaista uutta materiaalia päästäkseen maailmankiertueelle soittamaan vanhoja hittejään. The Getaway saapuu silti kuin viimeisenä hetkenä ollen mieto ja väkinäinen näyte Red Hot Chili Peppersin uudistumishalusta, osa 2.
Singlebiisi Dark Necessities aiheutti melko positiivisia odotuksia albumia kohtaan, mutta avauskappaleena toimiva nimiraita vetää heti mielen matalaksi. Se on yhdistelmä The Curea ja Peppersin omaa Can’t Stop -osastoa soitettuna niin, ettei yläkerran mummo varmasti herää. Laiskasti rymistelevä We Turn Red ja lähes kaikki muutkin levyn alkupuolen kappaleista ovat yhtä väsyttävän keskinkertaista materiaalia. Californicationilla (1999) hoksatut vahvuudet alkavat olla loppuun kaluttuja luita ja itseään toistavan bändin matkassa kuulijan mitta täyttyy.
Albumin puolivälin jälkeen RHCP tekee pari pientä ryhtiliikettä. Daft Punk -henkinen Go Robot -diskoilu aiheuttaa kihelmointiä munaskuissa. Detroit pitää mielenkiintoa yllä ja This Ticonderogan pseudoenergia tuntuu aluksi piristävältä. Turha sitä on silti verrata eläimellisyyteen, minkä bändi joskus ennen muinoin sai levylle purkitettua. Tuottaja Rick Rubinin vaihtuminen Danger Mouseen on kuitenkin The Getawayn paras ratkaisu. Tyynen levyn hienovarainen dynamiikka toimii.
En minä Red Hot Chili Peppersiä vihaa, kuten monet ovat nykyään ottaneet tavakseen. The Getaway on vain niin sieluton ja neuvoton kokonaisuus, että hyvää jatkoa ja hyvästi.
