RED HOT CHILI PEPPERS: By The Way

Red Hot Chili Peppersin kahdeksannen albumin kansikuvan on maalannut newyorkilainen kuvataiteilija ja elokuvaohjaaja Julian Schnabel, jonka 19-vuotiaan tyttären kanssa yhtyeen kitaristi John Frusciante seurustelee. 31-vuotias Frusciante on Chili Peppersin jäsenistä selvästi nuorin, sillä Anthony Kiedis (laulu), Michael "Flea" Balzary (basso) sekä Chad Smith (rummut) ovat kaikki kutakuinkin nelikymppisiä. On siis kovin ymmärrettävää, että he eivät enää jaksa melskata ja metelöidä kuten joskus muinoin, vaan ovat mieltyneet melodisempaan ja melankolisempaan ilmaisuun.

Sitä, että keski-ikäistyvä kalifornialainen funkrock-yhtye löytää The Beach Boysin rikkaat lauluharmoniat ja The Beatlesin sinänsä yksinkertaiset sävellykset erityisen kiinnostaviksi tekevät sovitusratkaisut, ei voi pitää kovin yllättävänä. Sen sijaan myönnän ihmetteleväni, kuinka komeasti Red Hot Chili Peppers ottaa haltuun uuden multimelodisen lähestymistavan ja kuinka hienosti, jopa herkästi, yhtye käsittelee muotovalioita sävellyksiä. By The Way -levyllä kvartetti osoittautuu vähäeleisten kitarakudelmiensa parissa suorastaan säkenöivän John Fruscianten johdolla poikkeuksellisen näkemykselliseksi rockyhtyeeksi. Esimerkiksi niin Motown-komppinen Universally Speaking, uljas puoliballadi Dosed kuin jopa Brian Wilsonin polveilevilla lauluharmonioillaan hymyilemään saava Tear on sovitettu ja toteutettu sellaisella pieteetillä, jota ei voi ostaa rahalla edes maailman kalleimmissa studioissa.

Kyseessä on ennen Blood Sugar Sex Magikia (1991) muun muassa Slayeria tuottaneena metallimiehenä tunnetun Rick Rubinin neljäs peräkkäinen Chili Peppers -työ. Kauas on kuljettu kyseisen albumin iskevästä, melkein metallisesta funkrockista ja paljon on tapahtunut myös yhtyeen kemiassa. Yksitoista vuotta sitten ilmestyneellä klassikolla loistaneet Flea ja Smith nimittäin jäävät By The Way -levyllä Fruscianten sekä puhtaasti ja paljaasti laulavan Kiedisin varjoon. Vahinko vain, että Kiedisin kyvyt tekstittäjänä ovat edelleen hyvin rajalliset. Toisinaan hän korjaa suoruudellaan ja vilpittömyydellään potin, mutta sortuu luvattoman usein esimerkiksi The Zephyr Songin säkeistöjen kaltaiseen onttoon nonsenseen.

Kokonaisuutena By The Way -levy on hyvin loogista jatkoa Under The Bridgen, My Friendsin, Scar Tissuen ja Othersiden kaltaisille fiilistelyille. Se on hyvin koherentti levy niin tunnelmaltaan kuin laulunkirjoitustaidoltaankin. Liki 70 minuutin mittaisena se on tietenkin liian pitkä ja ensimmäisenä editoitavat kappaleetkin on helppo löytää. Levyn yleisilmettä "monipuolistavat" laulut nimittäin paljastuvat välittömästi tarpeettomiksi täyteraidoiksi. Flealle näyttöpaikan tarjoava Throw Away Your Television, ärsyttävä flamencorenkutus Cabron sekä puolivillaisella ska-kompilla ryskivä On Mercury olisivat saaneet yliviivautua lopullista kappalelistaa laadittaessa. Harmittavasti viimemainittuun on tuhlattu yksi levyn parhaista kertosäkeistä.

Katu-uskottavuuden ja äärimmäisen kaupallisuuden yhdistämisessä onnistuvat vain harvat ja valitut. Muutamasta tyylirikosta huolimatta By The Way on turvallinen, mutta alati jotain uutta paljastava rocklevy, jonka voi laittaa soittimeen aina, kun ei yhdellä vilkaisulla löydä muutakaan kuunneltavaa. Sellaisia levyjä tarvitaan.