RED HOT CHILI PEPPERS: Stadium Arcadium

Arvio julkaistu Soundissa 05/2006.
Kirjoittanut: Petri Silas.
Joko Red Hot Chili Peppers tekee nykyään joka albumin vailla varmaa tietoa tulevasta tai sitten Kalifornian suurin pieni orkesteri vain on kehittänyt tästä ajatuksesta keppihevosen, jolla pääsee sensuroimasta itseään.

Arvio

RED HOT CHILI PEPPERS
Stadium Arcadium
Warner

Joko Red Hot Chili Peppers tekee nykyään joka albumin vailla varmaa tietoa tulevasta tai sitten Kalifornian suurin pieni orkesteri vain on kehittänyt tästä ajatuksesta keppihevosen, jolla pääsee sensuroimasta itseään.

Ei kai sisäpiirissäkään uskota, että vuonna 2006 bändistä sikiää yli kaksi tuntia niin kuolematonta materiaalia, että joka hiivatin pihaus pitää saattaa ihmisten ihasteltavaksi. Jos luulee, niin jopa on itsetunto kohdallaan ja rockin historian tuntemus hakusessa. Vai olisiko Peppers ensimmäinen orkesteri, joka tekee kovimmat juttunsa 23 vuoden iässä? Vastaavassa vaiheessa Rollarit riiteli Mick Jaggerin soolodebyytistä ja Kiss päätti vetää maskit takaisin naamalleen.

On tosin todettava, että ylitappoa on ollut ilmassa koko sen ajan, minkä Rick Rubin on bändiä tuottanut. Yhteistyön avannut klassikko Blood Sugar Sex Magik (1991) kestää melkein tunnin ja vartin, toistaiseksi tuorein huippuhetki Californication (1999) sekin karvan alle tunnin. Vaan jos ei parrakkaasta kultakorvasta ole editoriksi ollut, ansaitsee hän kunniamerkin yhtyeen olemuksen vaalimisesta. Peppersin soundin on tunnistanut jo pitkään vaikka Anthony Kiedis päänsä kiinni pitäisikin.

Tai pitäisi kai sanoa, että Flean bassotyylin ja maailman parhaan valkoisen funk-rumpalin Chad Smithin soundin tunnistaa. Kitaristi John Frusciante on viihtynyt maata kiertävällä radallaan jo sen verran pitkään, ettei hänen varaansa voi laskea. ”Kun teen juttuja itsekseni kotona, en ole koskaan yksin. Paikalla on myös henkiä”, jutteli hemmo allekirjoittaneelle alkuvuodesta 2001.

Oma veikkaus levyn venähtämisestä liittyykin juuri Fruscianten ja yhtyeen kapellimestarin Flean väliseen taiteelliseen jännitteeseen. Kun Flea taas on saanut biisihanat auki, tavaraa on vain tullut tarjolle liikaa. Ja koska pitkälti Fruscianten musalle perustunut By The Way (2002) menestyi kaupallisesti erinomaisesti, kukaan ei ole lähtenyt linjauksia vetämään.

Peppersin yhdeksäs studioalbumi on kokonaisuus, jolta voi hyvin lypsää ne parin vuoden maailmalla kiertämisen edellyttämät puolen tusinaa sinkkua. Ei kuitenkaan voi olla ajattelematta, miten iskevän ja silti vielä kovin monitahoisen kolmevarttisen aineksesta olisi saanut kompressoitua. Jokaisen Dani Californian ja Especially In Michiganin vastineeksi tulee nimittäin nyt kaksi Charliea ja Desecration Smilea.

Stadium Arcadiumilla Peppers on valitettavasti kuin se kaupan edessä horjuva pöhöttynyt pultsari, joka ei saa pidettyä suutaan kiinni.

Lisää luettavaa