Uusimman Red Hot Chili Peppers -levyn haltuun ottaminen on jo vuosikausia käynyt eräänlaisesta tietovisailusta. Usean kappaleen kohdalla voi arvuutella, mitä bändin vanhaa biisiä tämä muistuttaa ja missähän tuo Anthony Kiedisin maneerinen melodiakulku on kuultu ennen.
Ja kuten tavallista, Return Of The Dream Canteenillekin on tungettu liikaa biisejä. Kun alla on huhtikuussa julkaistu, varsin pätevä Unlimited Love -albumi, niin olemme saaneet nauttia tänä vuonna 34 uudesta Peppers-biisistä. Vähempikin olisi riittänyt, etenkin kun kahdesta ylipitkästä albumista olisi saanut tiivistettyä yhden loistolevyn.
Epätasaista irtosälää sisältävä syysalbumi jättää sekavan olon. Parhaat biisit painottuvat luonnollisesti levyn alkupuolelle, monet muut jäävät aihion tasolle.
Välillä äijät ärhentelevät, mutta pääosin albumilla rokataan säyseähkösti. Yhtyeeseen jälleen kerran palanneen John Fruscianten rupisen retroisa kitarointi on levyn maukkainta antia, ja toki Flea pompottelee bassoaan tutun pontevasti.
Eddie Van Halen on saanut kunnianosoituksekseen valitettavan haahuilevan nimikkobiisin. Eddien kitarasoolossa Frusciante nyökkäilee kohteliaasti edesmenneen mestarin suuntaan.
Vaikkei levy kummemmin kolahda, niin hatunnosto sille, että bändi jaksaa yhä levyttää näin aktiivisesti. Mittarissa on hurjat 39 vuotta, eikä loppua näy.
